Aanaar (Inari) -nimen salaperäinen historia

Inarijärvi noin vuonna 1750 piirretyssä Knoffin kartassa. Alkuperäinen kartta: Norjan valtion Grensearkivet nr. 97. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.

Aanaar (Inari) -nimen salaperäinen historia

 

Inarin paikannimiä käsittelevä kirjoitussarja on luontevaa aloittaa Aanaar-nimestä. Valinta ei ole kaikkein helpoin, sillä nimen historiasta ja alkuperäistä ei ole kirjoitettavissa paljoakaan varmaa tietoa. Nimestä on myös monta varianttia: jo inarinsaamenkielellä kaksi Aanaar ja Anar, joista jälkimmäisessa on toisessa tavussa puolipitkä a (henk. koht. tieto Matti Morottajalta 12/2017). Lisäksi nimellä on variantti koltansaameksi Aanar, pohjoissaameksi yleisimmin Anár, mutta Varangin ja Iijärven pohjoissaamenmurteen mukaan Enár, suomeksi Inari ja ruotsiksi Enare.

Aanaar-nimestä ja sen monista varianteista on kirjoitettu jo pitkään. Esimerkiksi Utsjoen ja samalla Inarin pappi Jacob Fellman (virassa 1820–1833) kirjoittaa nimestä näin:

”Saamelaisista osa lausuu nimen Anara, osa myös Änara, suomalaiset Inari. Norjalaisten mukaan paikan nimi on Indjager, ja vieläpä Innier, ja venäläiset nimittävät sitä Imandroffskan pitäjäksi. He kutsuvat myös Enare-järveä Imandraksi, etuliitteellä iso tai ylempi, erottaakseen sen samoin Imandra-nimisestä, 90 virstaa pitkästä järvestä, joka sijaitsee Kantalaksin ja Kuolan välissä Venäjän lapinmaalla.

Suomalaisille oli 'Inarin vesi pohjan puolessa' tunnettu jo siihen aikaan, kun he runoilivat muinaisrunojaan. Sinne he karkottivat peikot, väkivaltaisuudet ja muun pahan: 'Tuonne ma sinun manoan / Inarihin ilkiään / Rutjan koskehen rumahan / Kust et kuulu kuuna päänä.'” (Fellman 1906: 310. Suomennos ruotsista T.V.)

Viimeisimmät kielentutkijat, jotka ovat käsitelleet nimeä ovat Luobbal Sámmol Sámmol, Samuli Aikio (2017 ja Paikkala 2007), hänen poikansa Ánte Aikio (2007), Mikko K. Heikkilä (2014) sekä Pauli Rahkonen (2013). Ja tietenkin Uccpárnáá Vuoli Ilmar, Ilmari Mattus kirjoittaa nimestä (2014) osana koko Inarin paikannimiperintöä käsittelevää teostaan. Vanhempia kirjoituksia aiheesta on muiden muassa T. I. Itkosella (esim. 1948). Kaikkia näitä kirjoituksia yhdistää yksi asia: epävarmuus. Ainoa asia, joka vaikuttaa olevan selvä on se, että nimi on ollut alun perin järven nimi ja vasta myöhemmin muuttunut siidan, sittemmin pitäjän ja sen kirkonkylän nimeksi. Järvi ja siida tai pitäjä on toisinaan erotettu siten, että järveä on kutsuttu nimellä Stuorrâ Aanaar, suomeksi Iso Inari. Samuli Aikio (2017: 20) kirjoittaa lisäksi, että koska inarinsaamelaiset ovat alueen vanhimpia tunnettuja asukkaita, on luontevinta olettaa, että nimi on lainattu muihin kieliin inarinsaamesta. Siihen viittaa myös ainakin koltansaamen muoto, jossa inarinsaamen ensimmäisen tavun pitkän aa:n vastineena on sekundaarinen heleä a, vaikka sen pitäisi olla äännehistorian mukaan tumma a.

Samuli Aikion kirjoituksessa (2017: 20) on myös tieto, että Inari on mainittu ensimmäistä kertaa kirjallisessa lähteessä vuonna 1517 venäjästä käännetyssä tanskankielisessä asiakirjassa. Alkuperäinen gramota-käsikirjoitus ei ole tämänhetkisen tiedon mukaan säilynyt. Tästä asiakirjasta on muutama kopio, ja niissä jokaisessa Inarin nimi on kirjoitettu hieman eri tavalla. Aikion mukaan nimi on kirjoitettu muodossa Øvre Niadri, mutta J. J. Mikkolan (1941: 110) julkaisemassa suomenkielisessä käännöksessä se on muodossa Öuerste Niedri. Mikkola mainitsee kuitenkin, että tuon ajan venäjänkielisissä asiakirjoissa se on tavallisesti muodossa Niadri tai Verhnaja Imandra (ven. верхний 'ylempi'). Lisäksi Mikkolan mukaan käsikirjoituksessa on nähtävissä poispyyhitty muoto Indern, joka muistuttaa vähän nuorempien dokumenttien norjankielisiä muotoja, kuten muutkin poispyyhityn osan nimet.

Vuoden 1517 käsikirjoituksen muodossa tulee esille Fellmanin mainitseva tarkentava määrite ylempi (öuerste ~ øvre), jota venäläiset käyttivät. Samuli Aikio on kuitenkin tulkinnut asian toisin kuin Fellman eli että kyse ei ole Imandra-nimien erottamisesta, vaan siitä, että on erotettu toisistaan kaksi Inarin siidaa. Inarissa vaikuttaa nimittäin olleen vuoden 1595 Täyssinän rauhan rajanvetoon asti kaksi siidaa: Pááđáárin (Paadarin) puoli ja Paččvein (Paatsjoen) puoli eli ylempi ja alempi Inari eli Ruotsin ja Venäjän Inari. Siidoista tuli yksi Inarin siida siinä vaiheessa, kun Ruotsi otti valtansa alle Inarin itäosan.

Ihari ja Einar

Inari-nimen yhteydessä on pohdiskeltu esimerkiksi sitä, onko sillä yhteyttä Fellmanin mainitsemiin muinaisrunoihin (ru. runor) eli nykytermein kalevalamittaisiin runoihin, joissa esiintyy mystinen Ihari ja sen varianttina Inari. Lisäksi hämmennystä on aiheuttanut skandinaavinen ihmisennimi Einar ja sen yhteys Enare nimeen.

Samuli Aikio (2017: 20) selittää, että Inari on sanan Ihari rinnakkaismuoto (esim. Ganander 1789: 19–20). Ihari puolestaan liittyy suomalaisten esikristilliseen mytologiaan, erityisesti kuolleiden maailmaan, ja se mainitaan usein suurten ja voimakkaiden koskien, kuten Kangasalan Iharin kuivatetun kosken, yhteydessä. Kun suomalaiset ovat kuulleet kaukaisesta Inarista, niin se on alkanut sekoittua mytologisen Iharin kanssa ja perinyt siihen liittyneitä negatiivisia mielikuvia. Mitään suoraa yhteyttä muinaisilla runoilla ja Inarilla ei siis ole.

Ihmisen nimi Einar muistuttaa Inarin ruotsinkielistä nimeä Enare. Lisäksi 1600-luvun asiakirjojen mukaan Inarissa on asunut miehiä, joiden nimi on kirjoitettu muodossa Enar, Enarre tai Ennar. Nämä nimet muuttuvat myöhemmissä asiakirjoissa skandinaaviseksi Einariksi. (S. Aikio 2017: 20; Itkonen 1948: 498.)  Samuli Aikion (2017: 20) mukaan vaikuttaa siltä, että nimiä on itseasiassa kolme: paikannimi Enare, joka on syntynyt Aanaar-nimestä, miehen nimi Enar ~ Enarre ~ Ennar, joka on vanha alkuperältään tuntematon saamelainen etunimi sekä skandinaavinen nimi Einar, jonka kanssa edelliset etunimet ovat sittemmin sulautuneet. Aikio muistuttaa kuitenkin, että ihmisennimi on voinut vaikuttaa ruotsinkielisen nimen muotoon ja lisätä niiden yhdenasuisuutta (Paikkala 2007: 99).

T. I. Itkonen on ehdottanut, että Enare-nimen takana olisi Varangin ja Utsjoen pohjoisosien pohjoissaamen murteen muoto Enár, jonka Fellmanikin mainitsee muodossa Änara. Fellman tunsi tämän alueellisen variantin 1800-luvun alkupuolella, mutta ei ole tietoa siitä, miten pitkään se on mahtanut olla käytössä. Enare-nimeä on nimittäin käytetty kirjallisissa lähteissä jo 1500-luvun puolesta välistä lähtien. Toinen kysymys on, että miten nimimuoto olisi päässyt leviämään niin laajalti tunnetuksi, jos sitä käytetään ainoastaan tuon Inarin ulkopuolella sijaitsevan alueen kielessä. Tässä valossa T. I. Itkosen ehdotus alkaa vaikuttaa epäuskottavalta. Mielenkiintoinen hybridimuoto on pappi Gabriel Tuderuksen käyttämä muoto Enari 1600-luvun puolivälistä (Itkonen 1944: 329).

Suurta selitystä etsimässä

Aanaar-nimen alkuperästä ja etymologiasta on useita teorioita. Mattuksen (2014: 1–2) mukaan Pekka Sammallahti olisi joskus maininnut, että nimi voisi palautua verbiin anneeđ 'käyttää, pitää; pitää jnak', mutta tästä ei ole kirjoitettu missään sen enempää. Todella omituinen on suomenruotsalaisen tutkijan Lars Huldénin (2001: 451) ehdotus, että nimien Enare ja Inari alkuosien takana olisi suomenruotsin sana ena ja sen suomenkielinen variantti ina 'pieni nuotta'. Huldén ei ole ilmeisesti muistanut tai tiennyt, että Inari ja Enare eivät ole alkuperäisiä paikannimiä, vaan lainoja, ja että Inarissa ei ole koskaan ollut kovin montaa ruotsinkielistä ihmistä.

Nimestä viimeksi kirjoittaneen Samuli Aikion (2017: 20) mukaan meillä ei ole nimen merkityksestä tai alkuperästä varmaa tietoa, ja siksi voidaan olettaa, että se periytyy jostain kielestä, jota on puhuttu Inarissa ennen saamen kieliä. Samaa kirjoittaa T. I. Itkonen (1948: 521). Hän kuitenkin muistuttaa, että nimi on aikojen saatossa voinut muuttua niin paljon, että sitä ei enää voi ymmärtää nykykielen perusteella tai että nimessä on käytetty sittemmin kadonnutta sanaa. Ajatusta substraattinimestä tukee se, että Aanaar vaikuttaisi olevan ainoa laatuaan primäärinimenä. Muut Aanaar-, Anár- ja Aanar-alkuiset nimet ovat tämän nimen perusteella muodostettuja tai viittaavat alueen asukkaisiin eli inarinsaamelaisiin, anarâšah. Pohjois-Lapin ulkopuolella sijaitsevat Inari-nimielementin sisältävät nimet ovat kaikki talojen nimiä, ja niiden alkuperä on melkoisen kirjava. Ainakin osa niistä liittynee Ihari-nimeen.

Heikkilä ja Rahkonen eivät ole tyytyneet Aikion ja Itkosen tapaan siihen, että meillä ei ole varmaa tietoa Aanaar-nimen alkuperästä, mutta he ovat pyrkineet selvittämään nimen taustaa hieman kauemmas historiassa. Lisäksi olen saanut yliopistonlehtori Eino Koposelta (10/2017) henkilökohtaisesti kommentteja tästä aiheesta. Heikkilä (2014: 225–229) on testannut monia teorioita, mutta hänen mukaansa paras ehdokas on, että Aanaar liittyy ikivanhaan uralilaiseen adjektiiviin *enä 'suuri'. Samaa kantaa ovat myös esimerkiksi suomen sanat enä 'suuri', enemmän ja eniten sekä esimerkiksi järvennimi Enä/järvi. *Enä-sanan johdoksia ovat esimerkiksi suomen eno 'äidin veli', emo 'äiti', ja eno 'suuri joki, järvenselkä, syvä vesi', joista jälkimmäinen lienee lainattu pohjoissaamen sanasta eatnu 'suuri joki'. Tähän liittyviä inarinsaamen sanoja ovat myös ennuv 'paljon', eennâm 'maa' ja enni 'äiti'. Tämän teorian on esittänyt jo ennen Heikkilää ainakin Arja Ahlqvist (1998: 43).

Heikkilän mukaan erityisen mielenkiintoista on se, että suomen- ja karjalankielisten paikannimien joukossa on useita suurten vesistöjen nimiä, joiden määriteosana on tähän sanaperheeseen kuuluvia sanoja. Lisäksi hän kirjoittaa, että suuri ja pieni ovat suomenkielisissä paikannimissä kaikkein tavallisimpia määriteosia ja siksi merkitystä voi pitää uskottavana nimitypologiankin näkökulmasta. Heikkilän mukaan tällainen merkitys sopii hyvin yhteen myös referentin kanssa, sillä se on Suomen kolmanneksi suurin järvi.

Heikkilän mukaan nimen alkuosa Aan(V)- (V = jokin vokaali) vastaa etymologisesti vanhaa *enä-sanaa. Harmillista kyllä, Aanaar-nimi ei ole voinut äännehistorian sääntöjen mukaan suoraan kehittyä tästä sanasta: vokaalit eivät vastaa toisiaan. Heikkilä esittääkin, että nimen alkuosa ei periydy suoraan uralilaisesta kantakielestä, vaan se olisi lainattu muinaisesta länsiuralilaisesta kantakielestä, jossa muoto olisi jo muuttunut hieman toisenlaiseksi. Hänen mukaansa esimerkiksi mordvassa *enä on muuttunut muotoon ińe ~ ińä, joka on jo melko lähellä haettua muotoa. Eino Koponen (henk. koht. sähköposti) muistuttaa kuitenkin, että meillä on muitakin vanhoja sanoja, joissa ensimmäisen tavun vokaalit vaihtelevat paljon ja epäsäännöllisesti. Esimerkiksi sana isä, inarinsaameksi eeči (< *ea), pohjoissaameksi áhčči (< *ā), koltansaameksi eʹčč ~ eeʹčč (< *i) ja kildininsaameksi аджъ /aǯǯ/ (< * e̬), jotka kaikki palautuvat kantasaamen muotoon *e̬ćē ja edelleen suomalais-saamelaisen kantakielen muotoon *iśä.

Koposen mukaan *Enä/järvi 'Suuri/järvi' teoria on kuitenkin kannatettava. Hän ehdottaa kahta vaihtoehtoa. Ensimmäisen mukaan *enä-kannasta on voinut syntyä suomalais-saamelaisessa kantakielessä kaksi erilaista varianttia, joista toisesta ovat syntyneet nykyiset e(e)-alkuiset sanat ja toisesta *i > *e prosessin kautta a(a)-alkuiset sanat. Tämä teoria muistuttaa Heikkilän teoriaa. Toisen, ja Koposen mielestä enemmän uskottavan, vaihtoehdon mukaan *Enä/järvi-nimi on lainattu (varhais)kantasuomesta vasta (myöhäis)kantasaameen muodossa *Ǣn/ǡ/rve̬ ja ainakin joidenkin alueiden kielessä alkuvokaali on vaihdellut synnyttäen muodon *E̬nǡr(e̬), josta nykyiset nimet ovat voineet syntyä.

Sekä Heikkilä että Koponen ehdottavat, että suomenkielinen nimi Inari on lainattu (myöhäis)kantasaamen muodosta joskus rautakaudella. Suomen ensimmäisen tavun i vaikuttaa olevan lainanimissä usein saamenkielten a:n vastineena, vaikka äänteet eivät äännehistoriallisesti vastaakaan toisiaan. Näin on esimerkiksi kaareeh > kirakka -lainaparissa (esim. A. Aikio 2007: 167) ja joskus muissakin sanoissa, kuten ilves ~ pohjoissaame albbas 'ilves' (Heikkilä 2017). Koposen mukaan ruotsin Enare on mahdollisesti lainattu ja vanhemmasta variantista *Ǣn/ǡ/rve̬, mutta myöhempi *E̬nǡr(e̬) sopisi paremmin suomenkielisen nimen lähteeksi.

Marraskuun toisena päivänä 2017 Nimistöntutkimuksen päivillä Helsingissä esitelmöinyt Heikkilä loi vielä uuden yhteyden Inarin nimien ja *enä-sanan välille. Hänen mukaansa nimittäin paikannimen Imandra, jota venäläiset aikoinaan käyttivät Inarista, taustalla olisi myös tähän samaan pesueeseen kuuluva variantti *emä: Imandra < *Ima-nta-ra < *Emä-ntä-rä. Ensitavun vokaalinvaihteluun hän antaa saman selityksen kuin edellä eli että on kyse länsiuralilaisessa kantakielessä tapahtuneesta äänteenmuutoksesta tai vaihtelusta.

Surkastuneita järviä ja vaaroja?

Rahkonen (Virittäjä 1/2013: 26–27) puolestaan on kiinnittänyt huomiota Aanaar-nimeen tutkiessaan Itä-Karjalan ja Länsi-Venäjän suomalais-ugrilaisia paikannimiä. Hänen mukaansa siellä on nimittäin sellaisia järven nimiä, joissa järvi-sanan sijaan on formantti -(V)r(V). Formantiksi kutsutaan paikannimien päätteitä ja muita rakenneosia, joiden funktio ja/tai merkitys ei ole tiedossa. Ne ovat tavallisia laina- ja substraattinimissä. Rahkosen mieleen tuli, että myös Aanaar-nimen loppu -aar voisi merkitä järveä ja olla peritty jostakin muinaisesta länsiuralilaisesta kielestä. Tätä kieltä olisi puhuttu Saamenmaalla ennen saamenkieliä ja jonkin verran samaan aikaankin, jotta lainaaminen on ollut mahdollista.

-(V)r(V)-formantin ja järvi-sanan mahdollisen yhteyden ovat tuoneet esille jo aikaisemmin ainakin Viljo Nissilä (1962: 94) ja Arja Ahlqvist (1998: 43). Heillä on myös runsaasti esimerkkejä läntisistä itämerensuomalaisista kielistä, kuten suomesta, karjalasta ja vepsästä, sekä suomalais-ugrilaisista substraattinimistä Länsi-Venäjältä. Tämän lisäksi sama ilmiö on dokumentoitu myös läntisistä saamen kielistä. Ruotsalainen saamen kielten tutkija Gustav Hasselbrink (1964: 143–145; 1973: 5–7) kutsui ilmiötä nimellä "jaevrie- eller vaerie-kontrakta" 'järvi- tai vaara-supistuma'. Kuten nimikin kertoo, myös vaara-sanan sisältävät nimet lyhentyvät samalla tavalla. Ilmiö on tavallinen erityisesti eteläsaamessa, mutta tällaisia nimiä löytyy muistakin länsisaamelaisista kielistä ainakin luulajansaameen asti pohjoisessa.

Tässä supistumaprosessissa kaksiosaisen paikannimen perusosassa esimerkiksi sana järvi lyhenee -(h)aure-muotojen kautta -(V)re-loppuformantiksi. Esimerkiksi eteläsaamen nimestä Baelhtie/jaevrie 'Reuna/järvi' tulee nimi Baelht/e/re ja nimestä Giergie/vaerie 'Kivi/vaara' tulee Gierg/e/re. Uumajansaamen nimestä Máđier/várrie 'Matara/vaara' tulee nimi Máđ/ie/re ja luulajansaamen nimestä Jäggie/jávrrie 'Suo/järvi' nimi Jägg/ávrre. Tästä ilmiöstä ovat kirjoittaneet myös K. B. Wiklund (1913: 12–13) ja Håkan Rydving (1986: 81).

Olen toisinaan pohdiskellut, että olisiko tämä ilmiö ollut aikaisemmin myös itäisissä saamenkielissä. Se voisi auttaa selittämään jossain määrin esimerkiksi sellaisia järvien nimiä, kuten Pááđáár ja Aanaar sekä vaarojen nimiä, kuten Vääččir ja Ryettir < pohjoissaame Ruohtir (Utsjoella), joissa on -Vr-loppu. Myös Samuli Aikio (2017: 154) on kirjoittanut, että -ir-loppuiset nimet ovat usein vaarojen nimiä ja ehdottanut, että niiden takana olisi sanan várri ~ vääri 'vaara, tunturi' vastineineen. Tällaisten nimien kantasanan merkitys ja historia on usein epäselvä. Kun sekä järvi että vaara ovat vanhoja yhteisiä uralilaisia sanoja, niin samankaltainen selitys kuin minkä Heikkilä ja Rahkonen ovat antaneet järvi-sanasta, voisi sopia koskemaan molempia. On kuitenkin vaikeaa tietää, onko tällainen tapa ollut käytössä koko länsiuralilaisen kantakielen puhuma-alueella, myös saamen kielissä, vai onko läntisten saamen kielten järvi- ja vaara-supistuma itsenäinen, erillinen ilmiö.

Jos tätä prosessia soveltaa, niin voisi ajatella kehitystä: kantasaame *eanē- + *jāvrē (tai kuten Koponen asian merkitsee:Ǣnē + jǡvrē) > protoinarinsaamessa yhdistyneiden sanojen ensimmäisen elementin loppuvokaali heittyy, jälkimmäisen elementin alkukonsonantti heittyy pois ja ea > säännönmukaisesti e(e) *en- + *āvri > loppuvokaali heittyy, sanaraja-asemassa puolivokaali v sulautuu konsonanttiin ja kolmitavuisesta kaksitavuiseksi muuttuneessa sanassa vokaalit säännönmukaisesti pitenevät, *een- + *aar > nykyinarinsaamen vokaalisysteemin vastainen äänneyhdistelmä **eenaar ei ole mahdollinen joten ensitavu muuntuu ee > aa ja tulos on Aanaar. Muoto **eenaar on huomattavan lähellä ruotsinkielistä Enare-nimeä. Pohjoissaamen variantin Anár äännelaillinen vastine on muoto Aanaar.

Historiallisten lähteiden paikannimien tutkiminen

Vielä on yksi Inariin liittyvä asia, joka on vaivannut minua paljon. Nimittäin se, että esimerkiksi Rahkonen tuntuu lukevan vanhojen kirjallisten lähteiden nimiä hyvin tarkkaan ja tekevän niiden pohjalta yksityiskohtaisia tulkintoja. Eikö hänelle ole tullut mieleen, että ne on kirjoittanut talteen ihminen, joka ei todennäköisesti osannut (inarin)saamea eikä ollut tottunut kirjoittamaan sitä, varsinkin kun kielellä ei ollut edes ortografiaa ennen 1800-luvun loppua. Tällaisessa tilanteessa on tavallista, että kirjoitusasut eivät vastaa kovin hyvin puhuttua kieltä. Lisäksi, vaikka tuon aikakauden kirjurit olivatkin omana aikanaan sivistyneitä miehiä, niin hekin halusivat nähdä nimissä jonkinlaisen merkityksen tai kuten nykyään sanotaan: keksivät kansanetymologioita.

Mielestäni olisi aivan luonnollista, että kun norjan puhuja kuulee taikka lukee nimen Inari/järvi, jota suomenkieliset kirjurit käyttivät, hän tulkitsisi, että kyse on 'Sisemmästä/järvestä' eli norjaksi **Indre/jaur (no. indre ~ ru. inner 'sisempi'). Tulkinta olisi ollut 'järvi sisämaassa', kuten Norjassa on Indre Finnmark 'Ruijan sisämaa (rannikkoalueen vastakohtana)'. Vanhoihin lähteisiin se olisi sitten siirtynyt muodossa Inder/iaur ja Jnd/jager. Sanan jävri he ovat voineet tuntea, koska se on niin tavallinen. Heikkilä (2014: 228–229) pystyy kyllä selittämään ruotsin ja norjan varianttien erot myös skandinaavisen kielihistorian perusteella, mutta koska en ole tuon alan asiantuntija, niin en ala siitä enempää viisastelemaan. Ehkäpä teoriat sopivat yhteenkin.

Lähteet:

 

Ahlqvist, Arja 1998: Merjalaiset – suurten järvien kansaa. Virittäjä 102 (1/1998) s. 24–55.

Aikio, Ante 2007: The study of Saami substrate toponyms in Finland. – Ritva Liisa Pitkänen – Janne Saarikivi (eds.), Borrowing of Place Names in the Uralian Languages. Onomastica Uralica 4 s. 159–197. Onomastica Uralistica -tutkimusohjelma, Helsinki.

Aikio, Samuli 2017: Davvisámi báikenamat. ČálliidLágádus, Kárášjohka.

Fellman, Jacob 1906: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 3. Lappmarkerna. Land och Folk företrädesvis de finska. Finska litteratursällkapet, Helsingfors.

Ganander, Christfrid 1789: Mythologia Fennica. Åbo.

Hasselbrink, Gustav 1964: Volgsjö, a lake- and place-name in Swedish Lapland. – Arne Furumark – Sture Lagercrantz – Asbjørn Nesheim – Geo Widengren (ed.), Lapponica. Essays Presented to Israel Ruong 26. 5. 1963. Studia Ethnographica Upsaliensia 21 s. 133–158. Uppsala universitet.

Hasselbrink, Gustav 1973: Lapska ortnamn i Jämtland och Kopparbergs län. Opublicerad manuskript med inledning och provisorisk källförteckning. Acc. nr. 4630. Institutet för språk och folkminnen, Uppsala.

Heikkilä, Mikko K. 2014: Bidrag till Fennoskandiens språkliga Förhistoriai tid och rum. Helsingfors. <helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/135714/bidragti.pdf?sequence=1>

Heikkilä, Mikko K. 2017: Imatralta Äinäjoelle ‒ lisiä kadonne(id)en länsiuralilais(t)en kiel(t)en nykyisen Suomen alueelle jättämään paikannimistöön. Esitelmä Nimistöntutkimuksen päivillä Helsingissä 2.11.2017.

Huldén, Lars 2001: Finlandssvenska bebyggelsenamn. Namn på landskap, kommuner, byar i Finland av svenskt ursprung eller med särskild svensk form. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 635. Helsingfors.

Itkonen, T. I. 1944: Tuderuksen karhunruno "Medzän dyris woitettu". Virittäjä 48 (1944) s. 329–332.

Itkonen, T. I. 1948: Suomen lappalaiset II. WSOY, Helsinki.

Mattus, Ilmari 2014: Anarâš päikkinoomah. Anarâškielâ servi, Aanaar.

Mikkola, J. J. 1941: Kolttakylän arkisto. WSOY, Helsinki.

Nissilä, Viljo 1962: Suomalaista nimistöntutkimusta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 272. Helsinki.

Paikkala, Sirkka (toim.) 2007: Suomalainen paikannimikirja. Karttakeskus & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki.

Rahkonen, Pauli 2013: South-Eastern Contact Area of Finnic Languages in the Light of Onomastics. Helsinki. <helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/38908/southeas.pdf?sequence=1>

Rydving, Håkan 1986: Samiska sjönamn på -hau'rē. Fenno-ugrica suecana Nr 8 s. 81–100. Finsk-ugriska institutionen, Uppsala universitet.

Wiklund, K. B. 1913(–1914): Några jämtlandska och norska sjönamn av lapskt ursprung. Namn och bygd 1913 s. 11–17. Anders Grape, Oskar Lundberg, Jöran Sahlgren, Uppsala.