Alussa oli paikka, nimeämisen tarve ja nimenantaja

KUVA: © Taarna Valtonen.

 

Alussa oli paikka, nimeämisen tarve ja nimenantaja

Nimistöntutkijalla on välillä tarve pohtia nimistöä laajemmin ja syvemmin. Miksi nimiä on? Miksi ne ovat sellaisia kuin ovat? Miksi jollakin paikalla on nimi, mutta toisella ei? Tämä kirjoitus kuuluu tähän nimistön syvempiä totuuksia pohtivaan kategoriaan.

Nimi annetaan sellaiselle paikalle, jolla on merkitys ja josta on tarve puhua. Miksi? Koska nimi on ekonominen tapa viitata johonkin, jonka täsmälliseen määrittelemiseen pitäisi muutoin käyttää runsaasti sanoja ja pääasia unohtuisi. Nimen avulla on myös helppo erottaa samankaltaisia tai lähekkäin sijaitsevia paikkoja toisistaan. Tämä tietenkin edellyttää, että puhekumppani tuntee saman nimen ja sen referentin eli nimetyn paikan.

Nimen antaminen paikalle, jolla ei ole merkitystä on taasen joutavaa, koska sellaisesta merkityksettömistä paikoista ei ole tarve puhua, ainakaan usein. Tästä samasta syystä merkityksensä menettäneiden paikkojen nimet unohtuvat helposti. Esimerkiksi sellaisen niityn nimi, jota ei ole ollut tarve niittää sukupolveen, unohtuu nopeasti.

Paikannimistä puhuttaessa nimettävä paikka voi olla periaatteessa mikä tahansa olemassa oleva kohde. Sillä ei tarvitse olla objektiivisesti määriteltäviä rajoja, koska maiseman jaotteleminen paikoiksi perustuu aina kulttuuriseen tapaan nähdä ja luokitella ympäristöä. Siten jollakin alueella voi olla toisen kulttuurin näkökulmasta kolme paikkaa, mutta toisen näkökulmasta kymmenen.

Esimerkiksi Utsjoen länsipuolella on tunturialue, jonka nimi on pohjoissaameksi Báišduottar [yksikössä], mutta suomeksi Paistunturit [monikossa]. Suomalainen ymmärtää, että tunturi on yhtä kuin yksi vaaranlaki, ja Paistunturit sisältää useita korkeita vaaroja, siksi nimi on monikossa. Saamen kielen sana duottar tarkoittaa kuitenkin aluetta, jossa on ylävät maat ja tällaiseen kokonaisuuteen kuuluu luonnollisesti myös erillisiä vaaroja, siksi nimi on yksikössä.

KARTTA: Utsjoen Paistunturit eli Báišduottar. Lähde: Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä. 







Paikannimiä voi antaa tietenkin myös mielikuvituspaikoille, kuten vaikka kirjoissa esiintyville paikoille, mutta jätetään ne tällä kertaa käsittelyn ulkopuolelle. Niitä tutkii oma nimistöntutkimuksen suuntauksensa: kirjallisuusnimistöntutkimus. Jos kiinnostus heräsi, aiheeseen voi tutustua lukemalla esimerkiksi artikkelini Nils-Aslak Valkeapään runojen nimistöstä (ks. lähteet: Valtonen 2016).

Lyhyttä ilmaisuvoimaa

Jotta nimi olisi ja voisi toimia ekonomisena viittausvälineenä, sen pitää olla riittävän lyhyt. Tämän takia paikannimet ovat saamen kielissäkin useimmiten hyvin suppea ilmaisumuoto. Tyypillisimmillään paikannimi on yksi yhdyssana tai sanaliitto, jonka loppuosa eli perusosa on maastoa kuvaileva sana eli maastoappellatiivi ja alkuosa eli määriteosa edellistä tarkemmin kuvaileva sana. Perusosana voi maastoappellatiivin sijaan olla myös joku metaforisesti maastonkohdaksi ymmärrettävä nomini, kuten inarinsaamen kappeer 'lakki, hattu'.

Tyypillinen inarinsaamenkielinen paikannimi on esimerkiksi Hiävuš/jävri 'Hevos/järvi', jossa perusosa on maastoappellatiivi jävri 'järvi' ja määriteosa nominatiivimuotoinen substantiivi hiävuš 'hevonen'. Joskus nimet ovat yksiosaisia, kuten Kuátku 'Kannas'. Joskus niissä on useita sanoja eli nimielementtejä, kuten nimessä Jun-Ant /Tupesaijävri 'Jun-Antin Tupasijajärvi'. Tätä pidemmät nimet ovat melko harvinaisia, pisimmästä päästä on tämä kuusielementtinen koltansaamenkielinen Huättjääuraluutvuäjjnjääʹlm/jeäʹǧǧ 'Joutavajärvenlahdenpuronsuunjänkä'.

Mitan lisäksi paikannimillä on myös kieliopillisia rajoitteita eli ne eivät voi olla aivan minkälaisia tahansa. Yhtenä tärkeimmistä syistä on se, että kieliopilliset rajoitteet auttavat kielenkäyttäjiä tunnistamaan sanat nimiksi. Tavallisimmin saamen kielten paikannimien määriteosat ovat nominatiivi- tai genetiivimuotoisia substantiiveja, kuten edellä olleissa esimerkeissä, tai attribuuttimuotoisia adjektiiveja, kuten nimessä Kuhes/jävri ’Pitkäjärvi’.

Infiniittisistä verbimuodoista aktiomuodot määritteineen ovat myös melko tavallisia. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Koldem/jävri ’Nuottaamisjärvi’, suomeksi Nuottamo/järvi. Aktiomuoto voi olla myös yhdessä substantiivin kanssa, kuten nimessä Kärbiskyeddim/jávrááh ’Veneenkantamisjärvet’, joka on lainattu suomeen hieman muokkautuneessa muodossa: Karppiskantama/järvet. Suomenkielisiin nimivarianteihin saamen kielten aktiomuodot on mukailtu suomen kielen nimeämismalleille vieraaseen, mutta Pohjois-Lapin suomenkielisissä paikannimissä yleiseen -mo/-mö tai -ma/-mä -päätteiseen muotoon. Sitä voidaankin useimmissa tapauksissa pitää nimen saamelaisen alkuperän merkkinä. Sen sijaan verbien taipuvat eli finiittimuodot eivät kuulu paikannimiin eli mahdoton olisi esimerkiksi *Juuvâm/juuhâ ’Juon/järvi’ (verbistä juuhâđ ’juoda’), samalla tavalla kuin suomessa.

KUVA: Kala-aitta Kolmosjärvellä Itä-Inarissa vuonna  1937. Kuvaaja tuntematon. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK925:98. Kuva on julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.



Myös numeraalit, erilaiset adverbimäiset paikanilmaukset ja jopa partikkelit ovat mahdollisia saamenkielisten nimien määriteosina, mutta ne ovat harvinaisia. Esimerkiksi: inarinsaamenkieliset Kulmlov/vääri ’Kolmenkymmenenvaara’, Čoođâ/vyeppee ’Läpi/vuopaja’, Tobebuš /Suohiseennâm ’Tuonnimmaisempi Tiheämaa’ ja koltansaamenkielinen Šarr/čuäʹlmm 'Lir/salmi' [lir, niin kuin veden ääntä matkittaessa]. Erityisesti inarinsaamen paikannimissä ovat tavallisia sijaintia ilmaisevat sanaliitot, jotka muodostuvat useimmiten postpositiosta määritteineen. Tällaisia ovat esimerkiksi Kyepisist/jáávráš ’Kuopassa(kuopan sisällä)/järvi’ ja Almedvuást/luohtâ ’Taivastavasten/lahti’.

Paikan ja sen nimen suhde

Nimistöntutkimuksen yleisen teorian mukaan nimettävällä paikalla ja sille annettavalla nimellä on aina ollut jonkinlainen todellinen suhde toisiinsa ja tästä johtuen nimet ovat aina annettaessa olleet sisällöltään ymmärrettäviä ilmauksia. Skierre/vađđa ’Vaivaiskoivulaakio’ on matala maankohouma, jossa kasvaa vaivaiskoivua ja Ohtpec/lássá ’Yksipetäjä/luoto’ on luoto, jossa kasvaa yksi petäjä. Näin on suurimmassa osassa tapauksia, mutta sellaiset harvinaiset paikannimet, kuten edellä mainittu koltansaamen Šarr/čuäʹlmm 'Lir/salmi' tai Inarista löytyvä suomenkielinen nimi Aa/kallio, pistävät kyllä tämän teoreettisen periaatteen melko kovalle koetukselle.

KUVA: Kaloja ja 7-kiloisen hauen pää kuivumassa Romman Jefremoffin luona Inarin Nellimissä vuonna 1955. Kuvaaja: Hilkka Vilppula. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK520:115. Kuva on julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.


Kun ihminen on varsin mielikuvituksekas olento, saattaa paikan ja nimen suhde olla myös melko mutkikas ja vaikeasti pääteltävissä tai ainakin perusteltavissa. Esimerkiksi pohjoissaamenkielisen nimen Guolehis /Hávgajávri ’Kalaton Haukijärvi’ sisältämä merkityksen ristiriita on ymmärrettävissä analogisen nimenannon synnyttämäksi, kun huomataan, että vieressä on Hávga/jávri ’Haukijärvi’. Guolehis /Hávgajávri -nimi on siis annettu suhteessa viereiseen Hávga/jávri-nimeen sisältöä ajattelematta: oleellisempaa on ollut tuoda esille sen suhde (läheinen sijainti) tuohon toiseen järveen.

Erityisen vaikeaa on usein päätellä, miksi jossakin nimessä esiintyy kertomusperinteeseen kuuluvan hahmon nimitys, sillä näihin paikkoihin ei useinkaan liity tuosta hahmosta kertovaa perinnettä. Sama pätee toisin päin: monet näistä hahmoista kertovat tarinat sijoittuvat paikkoihin, joiden nimi on hyvin arkipäiväinen ja mielikuvitukseton. Paikannimen aiheen valinta ei siis aina korreloi paikkaan liittyvän kertomusperinteen kanssa. Tällöin voi olla kyse siitä, että paikannimi on niin vanha, ettei nykyinen nimenkäyttäjäyhteisö enää muista nimeen liittyvää tarinaa tai perinne on liitetty paikkaan, jolla on jo ollut käyttöön vakiintunut nimi. Toisaalta nimi on voitu antaa myös metaforisesti: joku paikka voi olla niin hankalasti liikuttava tai omituinen, ettei siellä viihdy kuin staalo. Tai jokin paikka on voinut saada nimeensä murhattua lasta tarkoittavan pohjoissaamen sanan eahpáraš siksi, että on haluttu muistuttaa yhteisön seksiin ja avioliittoon liittyvistä normeista. Inarinsaamen nimitystä čuđe ’tšuudi, vainolainen’ on voitu käyttää myös yleisemmin vieraan, varsinkin epätoivotun vieraan eufemismina.

KARTTA: Pohjois-Inarissa Juullâmjävrin länsirannalla olevan Čuđejuoŋâs(sai)njargân 'Tšuudinjuomus(paikka)niemi' lähellä kerrotaan Kotuksen Nimiarkistoon tallennetun muistitiedon mukaan kerran sumuisena talvipäivänä nähdyn tšuudin, joka oli kokemassa juomuksia. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät kuulu tyypillisiin vainolaistarinoihin, joiden juoni on hyvin kaavamainen. Voidaankin ajatella, että čuđe-nimistystä on käytetty kiertoilmauksena, jolla on tarkoitettu rajan väärälle puolelle eksynyttä Näätämön siidan kolttasaamelaista. Siidojen raja sijaitsi läheisen Ijjävrin (kartan itäreunalla) seudulla. Seudun inarinsaamelaiset ovat kalastaneet Juullâmjävriä tavallisesti kesäisin. Kartan lähde: Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.


Joskus nimenannon taustalta löytyy kulttuurinen selitys, joka vie satojen vuosien taakse. Tästä on loistava esimerkki pohjoisinarilainen paikannimi inarinsaameksi Joulupukkjuuvâš ja pohjoissaameksi Juovlabuhkeája, jonka nimenantokonteksti on tallentunut suullisena perinteenä Paadarin suvussa. Tästä kirjoita tarkemmin toisessa blogitekstissäni otsikolla: Nimen antaminen ja hirmuinen joulupukki.



Lähteet:


Kansalaisen karttapaikka. <https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/>

Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkiston kokoelmat. Inari.

Valtonen, Taarna 2016: ”Báiki báikki manjis” ”paikka paikan perään” – Paikannimet Käsivarren saamelaisessa kulttuurimaisemassa. – Tapio Nykänen & Leena Valkeapää (toim.), Kilpisjärven poliittinen luonto. Matkoja Käsivarren kulttuurimaisemassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1422, s. 41–80. Helsinki.

Hukanhuone

Inarinsaamelaisten susisuhteet ja hukanhuone

Inarinsaamelaisten suhde susiin on ollut vanhoina aikoina kiinteä ja monimuotoinen. Lähtökohtaisesti sudet ja ihmiset ovat olleet vastapuolia, toistensa vihollisia, jotka ovat kilpailleet osin samoista resursseista, eritoten peuroista ja poroista. Suden on sanottu olleen perusluonnoltaan pahan tai peräti paholaisen palveluksessa (Fellman 1906: II: 100). Tämä käsitys saattaa kuitenkin olla myöhempien, kristillisten aikojen värittämä, sillä esikristillisten aikojen noitien on kerrottu liikkuneen suden hahmossa (esim. Fellman 1906: II: 28). Tämä on riittänyt liittämään ne kristillisessä ajatusmaailmassa jo sellaisenaan pahuuden voimiin. Varhaisemmin sutta lienee lähinnä kunnioitettu varteenotettavana kilpailijana.

Susien keskeinen asema inarinsaamelaisten naapurina käy hyvin esille Utsjoen ja Inarin pappina vuosina 1820–32 toimineen Jacob Fellman (1906: I: 82) selostuksesta. Sen mukaan inarinsaamelaisilla oli hänen aikanaan tapana tervehtiä toisiaan sanomalla: "Luojan olkoon kiitos, että olet terve! Onko rauha maassa?" Hänen mukaansa rauha ei koskenut vain sotia ja muita rauhattomuuksia, vaan myös susien esiintymistä, sairautta, nälänhätää ja muita epäonnisia asioita. Sudet siis rinnastuivat tärkeydessään kuolemantauteihin, nälänhätään ja sotaan.

John Anders Savion puupiirros Gumppet ja bohccot 1 (Sudet ja porot 1). Kuva: Saviomusea/Saviomuseet. Käyttö CC BY-NC-lisenssillä.

 Sutta ei kuitenkaan pelätty (jos pappeja ei oteta lukuun), sillä vaikka susia oli paljon ja niistä tehtiin havaintoja lähes jatkuvasti, ne eivät olleet suora uhka ihmisille. Fellmanin mukaan susien ei tiedetty koskaan käyneen ihmisten, ei edes lasten tai koirien kimppuun, koska niillä oli tuohon aikaan riittävästi luontaista ravintoa. Lähes jokaisessa taloudessa ollut koira varotti myös tehokkaasti susien lähestymisestä. (Fellman 1906: I: 427, 586; IV: 7–8.)

Susien tekemät vahingot

Harmia sudet kuitenkin tuottivat, sillä ne verottivat tehokkaasti inarilaisten vähälukuisia poroja ja kotieläimiä, erityisesti lampaita. Esimerkiksi pelkästään vuoden 1820 kesän ja syksyn aikana sudet tappoivat arviolta 400 poroa Inarissa ja 1600 Utsjoella. Yksittäinen utsjokelainen poronomistaja saattoi menettää vuodessa 50–100 päätä susien suuhun. (Fellman 1906: IV: 6, 216.

Eron suuruus johtuu siitä, että inarinsaamelaisilla oli huomattavasti vähemmän poroja kuin Utsjoen nomadeilla eikä laajamittainen poronhoito ollut vielä merkittävissä määrin levinnyt Inariin asti. 1830-luvulla inarinsaamelainen perhe omisti keskimäärin vain 40–50 poroa, mutta myös 15–30 lammasta. (Åbo Tidningar nr. 46: 2.) Toisaalta Inarissa oli tuohon aikaan myös edelleen merkittäviä määriä peuroja, joita sudet saattoivat saalistaa.

Inarinsaamelaisten vanha poronhoitomalli oli periaatteessa erittäin altis susille, sillä poroja pidettiin eri vuodenaikoina melko pitkiä aikoja hihnaan sidottuina, etteivät ne olisi karanneet joko peurojen tai suurten porotokkien imussa. Toisaalta sudet olivat siinä määrin arkoja, että ne karttoivat poroeloa, jossa jollakin eläimellä oli kello kaulassaan. Lisäksi niitä saatettiin pelotella ripustamalla peski tai muita vaatteita roikkumaan hihnaan sidottujen porojen joukkoon. Poikkeuksellisen nälkäistä, eritoten vanhaa tai loukkaantunutta sutta vastaan nämäkään konstit eivät auttaneet. (Fellman 1906: IV: 275; Åbo Tidningar nr. 51: 1.)

Inarin kumppi, gumpe tai susi-sanan sisältäviä paikannimiä löytyy harvakseltaan tasaisesti ympäri Inaria. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

Toisaalta on hämmästyttävää, kuinka vähäeleisen tyynesti inarinsaamelaiset ovat suhtautuneet susien aiheuttamiin vahinkoihin. Fellman (1906: I: 412) kirjoittaa: "Jos susi on tuhonnut hänen [inarinsaamelaisen] porolaumansa tai hän on menettänyt muuta omaisuutta, vastaanottaa hän onnettomuuden alistuvasti ja puhuu menetyksistään ilman surua ja kyyneliä, lisäten: 'varmaan voi Jumala antaa enemmän tilalle, ja jos hän näkee sen hyödylliseksi, siten Hän varmasti tekee.' "

Sudet ruokkivat ihmisiä

Joskus susista oli hyötyäkin. Fellman (1906: I: 659) kuvaa, kuinka vuosina 1829 ja 1830, kun kalansaaliit olivat sekä Tenossa että järvissä poikkeuksellisen huonot ja ihmiset näkivät sen vuoksi nälkää, niin sudet auttoivat omalla tavallaan inarinsaamelaista väestöä. Inarilaiset nimittäin kuljeksivat ahkerasti pohjoissaamelaisten poronhoitajien siidojen ympärillä kokoamassa susien jättämiä poronraatoja. He saivat pitää ne joko ilmaiseksi, vaihtaa pieneen määrään heinää tai tehdä korvaukseksi jonkin pienen työsuorituksen, kuten pilkkoa sen päivän polttopuut.

Pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisten suhteista sekä sudesta kirjoitettiin myös vuoden 1841 Åbo Tidningar -lehdessä, jossa ilmestyi pitkä, useisiin numeroihin (nr. 45–47, 49, 51) jaettu teksti Inarista ja sen asukkaista otsikolla Meddelanden om Enare Församling i Lappmarken. Kirjoittaja on selvästi sivistynyt ihminen ja hyvin perillä Inarin asioista. Tällä perusteella hän saattaisi olla Inarin silloinen kappalainen J. W. Durchman.

 Rakkaalla ja vihatulla tuttavalla on monta nimeä, näin myös sudella. Koltansaameksi susi tunnetaan neutraalin kuʹmpp-sanan lisäksi ainakin nimityksillä kuʹkesjueʹǧǧ, olggseiʹbb, pââʹldes, spalkk, ålggjieʹlli, čiǯiham~čiʹǯiham, Vuâsppååʹd piânnai ja čõrmm. Näistä viimeinen on melko tavallinen Nellimin seudun paikannimissä inarinsaameen lainatussa muodossa čaarmâ ja edelleen suomeen lainatussa muodossa sarmi (ks. karttaa). Tämä sana on tuttu myös varhaisimpien joikurunojen välittäjänä toimineen keminsaamelaisen Olaus Sirman (n. 1655–1719) sukunimestä. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

Kirjoittajan mukaan yhä etelämmäs Inarin metsäseuduille jutamisreittejään ulottavat nomadit pohjoissaamelaiset (Norrska Fjell-Lappar) toivat syksyisin perässään suuria määriä susia ja ahmoja. Keväällä, vuotuismuuton alkaessa oli susien pariutumisaika, ja tästä syystä merkittävä osa niistä jäi Inariin verottamaan paikallisia poro- ja lammaseloja. (Åbo Tidningar nr. 46: 2; 47: 1.) Ei ole varmaan, kuinka todenmukainen kuvaus lienee ja kuinka pitkäksi aikaa sudet olisivat todella alueelle jääneet. Luulisi tällaisen liikenteen loppuneen melko pian, jos sudet aina siirtyivät Norjan rannikolta Inariin, mutta eivät koskaan sieltä pois.

Hukanhuone

 

Mutta eivät inarinsaamelaisetkaan sentään vain vierestä katsoneet karjansa verottamista, vaan sutta pyydettiin monella tavalla. Tärkeintä pyyntiaikaa oli kevättalvi, jolloin susia ajettiin hiihtämällä tai napattiin pesältä ja tapettiin ampumalla. (Åbo Tidningar nr. 47: 1.) Koska pyssyjä oli harvakseltaan, niin susia myös nuijittiin kuoliaaksi erilaisilla sauvoilla, keihästettiin ja pistettiin puukoilla. Myös erilaisia ansoja, kuten vipuansoja ja sudenrautoja harrastettiin. Suomalaisten mallin mukaista sudenkuoppaakin on kokeiltu 1800-luvun loppupuolella. Myrkkysyötit tulivat käyttöön 1800-luvun mittaan. (Itkonen 1948: 38–39, 54–55, 60, 65.)

Erikoisemmasta päästä ansoja on hukanhuone eli hukantarha-niminen rakennelma. Sen nimi on inarinsaameksi huonâs ja koltansaameksi huânas. Pohjoissaamessa nimitys esiintyy ainakin Etelä-Varangin paikannimissä muodossa fuonnoš ja Friisin sanakirjassa muodossa fuonos (Friis 1887: 181). Sana lienee lainattu Varangin seudun pohjoissaameen inarin- tai koltansaamesta. T. I. Itkosen (1948: 63) mukaan hukanhuoneita rakensivat inarinsaamelaiset ja Paatsjoen kolttasaamelaiset. Karl Nickulin (1934 :37) julkaisemassa Suonikylän paikannimistössä on kuitenkin kaksi nimeä, Huânasmueʹtǩǩ ja Huânasvääʹrr, jotka kertovat hukanhuoneen olleen tunnettu sielläkin. 1930-luvulla niitä ei kuitenkaan enää rakennettu. Samoin Etelä-Varangista tunnetaan ainakin yksi hukanhuone, joka on sijainnut Fuonnošnjárga-nimisessä paikassa.

Hukanhuoneen rakentaminen on vaatinut paljon työtä. T. I. Itkosen (1948: 63–64) mukaan Inarin viimeisen, vuonna 1870 rakennetun hukanhuoneen rakentamiseen oli mennyt kolmelta mieheltä kokonainen viikko. Toisaalta saaliiksi voitiin saada kerralla jopa yhdeksän sutta. Hukanhuoneiden laadintaan käytetty suuri työpanos ja toisaalta niiden erikoisuus Inarinkin kontekstissa kuvastuu hyvin siinä, että kaikista kolmesta paikasta, joissa nykyisten paikannimien perusteella voi arvella olleen hukanhuoneen, on sellainen myös muiden lähteiden perusteella ollut.

Inarissa on kolme paikkaa, joissa esiintyy huonâs-sanan sisältäviä paikannimiä. Yksi Partakossa, yksi Nellimin kaakkoispuolella ja yksi Inarijärven itä- tai koillispuolella. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

Parhaat kuvaukset on saatavilla Itä-Inarin kahdesta hukanhuoneesta. Näistä eteläisempi, Sulkus- ja Vuoskujärven väliseen notkelmaan vuonna 1870 rakennettu on erittäin hyvin kuvattu. Sen on dokumentoinut ja sen valmistukseen liittyvät tiedot koonnut T. I. Itkonen vuonna 1913, jolloin se oli vielä pystyssä, mutta jo heikossa kunnossa. (Itkonen 1948: 64.) Samasta, joskin jo romahtaneesta, hukanhuoneesta on myös Karl Nickulin ilmeisesti joskus 1930-luvulla ottama valokuva. Lisäksi sijaintipaikka on tallentunut myös paikannimiin Huonâsmyetki 'Hukanhuone(en)taival' ja Huonâsmyeđhiváárááš 'Hukanhuone(en)taipaleenvaara'.

Itkosen mukaan Huonâsmyetkin hukanhuone oli yhdeksänkulmainen pyöreähkö aitaus, jonka halkaisija oli 15–17 metriä. Aitauksen seinämät oli salvottu väljästi reidenpaksuisista 2–3,5 metriä pitkistä puista siten, että hirsien väliin jäi aina kymmenkunta senttiä rakoa. Aitauksen korkeus oli arviolta kolmatta metriä. Keskellä aitausta oli pieni kumpare, johon sidottiin syötiksi elävä poro. Aitauksen yläreunalle johti kaksi siltamaista ramppia, joita pitkin susi pääsi kiipeämään ja hyppäämään alas aitaukseen. Rampin yläpää oli niin korkealla, että susi ei päässyt sieltä enää pois. Vangiksi jäänyt susi lopetettiin ampumalla. Huonâsmyetkin hukanhuoneesta ei tiettävästi kuitenkaan saatu yhtään sutta, vain ahma ja kettu. (Itkonen 1948: 64.) 

Huonâsmyetkin kokoon lysähtänyt hukanhuone Karl Nickulin kuvaamana, todennäköisesti 1930-luvulla. Reunoilla erottuu romahtanut aita, keskellä töppäre, jonka päälle sidottiin elävä syöttiporo. Kuva: Karl Nickul, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK513_56. Käyttö CC BY 4.0-lisenssillä.

T. I. Itkosen rakennepiirros Huonâsmyetkin hukanhuoneesta. Yllä aita käyttökunnossa syöttiporoineen. Alla aidan muoto ylhäältä katsoen. Kuva: T. I. Itkonen, Suomen lappalaiset II, s. 64.

Inarijärven koillispuolella Kuoskervuonon pohjukan ja Nammijärven puolessa välissä on pieni järvi nimeltään Huonâsjáávráš 'Hukanhuone(en)järvi' (suomenkielinen nimi on mukaelma Hanosjärvi). Sen länsipuolella on kuvaan sopivasti pienten järvien joukko nimeltään Kumppijávrááh 'Susijärvet'. Paikka on alle kilometri pohjoiseen Lallajärven vanhasta asuinkentästä.

Tästä hukanhuoneesta ei ole yhtä hyviä dokumentteja kuin edellisestä, mutta T. I. Itkosella on siitäkin hyvä sanallinen kuvaus. Se oli 4–6-nurkkainen ja rakennettu siten, että aitauksen kulmat sovitettiin kasvavien mäntyjen kohdalle. Nämä männyt katkaistiin miehen kaulan korkeudelta, niiden yläpäät lovettiin ja yhdistettiin kahdella hirrellä toisiinsa. Näin muodostunutta kehikkoa vasten ladottiin ulkopuolelta noin kahden metrin pituisia mäntyrankoja ja halkaistuja runkoja pystyyn. Seinästä tuli näin hieman sisäänpäin kalteva, ja se vahvistettiin luomalla seinän päälle vankka lumivalli. Tämä hukanhuone oli siis käytössä talviaikaan. Muiden osalta käyttöaika ei ole tiedossa. Yhdelle sivulle rakennettiin puunrangoista ulkopuolelta aidalle johtava ramppi. Syöttinä oli elävä lammas tai poro, joka oli sidottu keskellä aitaa olevalle töppäreelle.

Kolmas, Partakon lähellä Siuttajoella (Čivtjuuhâ) sijainnut hukanhuone mainitaan T. I. Itkosen (1948: 64) mukaan Frans Äimän käsikirjoituksessa. Tässä aitauksessa pidettiin syöttinä kahta poroa koko talven ajan. Tämän tarkempia tietoja Siuttajoen hukanhuoneesta ei ole, mutta Äimä tietojen lähteenä viittaa siihen, että tämäkin ansa lienee ollut käytössä 1800-luvun puolenvälin tienoilla.

Siuttajoen suusta reilut kymmenen kilometriä pohjoiseen sijaitsee kaksi paikkaa, joiden nimet liittyvät hukanhuoneeseen: Huonâsčuoppâmjeggi 'Hukanhuoneenleikkaamajänkä' ja Huonâsčuoppâmvääri 'Hukanhuoneenleikkaamavaara'. Tässä verbi čuoppâđ viittaa puiden kaatamiseen eli hakkaamiseen ei varsinaisesti leikkaamiseen. Ei ole varmaa, liittyvätkö nämä kaksi paikkaa Siuttajoen hukanhuoneeseen vai johonkin toiseen samalla seudulla olleeseen. Vähintäänkin voidaan kuitenkin ajatella, että nimillä viitataan jonkin hukanhuoneen rakentamiseen, mikä kertoo pyyntilaitteen olleen tuttu alueen asukkaille.

Edellä mainittujen paikkojen suomenkieliset nimet, Venehakkaamajänkä ja Venehakkaamavaara, kertovat siitä, että hukanhuone ei ole ollut kaikille tuttu pyyntilaite. Nimet on kyllä muodostettu tavalla, joka on tyypillinen saamen kielistä suomeen lainattaville, verbimuodon sisältäville nimille: -hakkaama-nimielementin loppu mukailee saamen kielen čuoppâm-sanan loppua, kun suomen kielen nimioppia seuraten muodon pitäisi olla -hakkaamis-. Tämä viittaa vähintäänkin siihen, että nimien kääntäjä on ollut tottunut saamenkielisten nimien käyttäjä, mutta todennäköisesti myös saamenkielinen. Nimen ensimmäinen sana huonâs on kuitenkin ollut nimen kääntäjälle outo ja hän on yhdistänyt sen sanaan voonâs 'vene'. Tätä tulkintaa on tukenut se, että sananalkuiset äänteet /v/, /h/ ja /f/ ovat usein vapaassa vaihtelussa. Vaan mitenkä lienee perustellut itselleen nimen sisällön: veneiden hakkaamisen!

Lähteet:

Fellman, Jacob 1906 I: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 1. delen. Finska litteratursällskapet, Helsingfors.
– 1906 II: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 2. delen. Ur Lappsk Mytologi och Lappländsk Sägen. Finska litteratursällskapet, Helsingfors.
– 1906 IV: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 4. delen, Bidrag till Lappmarkens fauna. Finska litteratursällskapet, Helsingfors.
Friis, J. A. 1887: Lexicon Lapponicum. Christiania.
Itkonen, T. I. 1948: Suomen lappalaiset vuoteen 1945 II. WSOY, Helsinki.
Kansalaisen karttapaikka -internetpalvelu: kansalaisen.karttapaikka.fi/
Nickul, Karl 1934: Petsamon eteläosan koltankieliset paikannimet kartografiselta kannalta. Fennia 60:1. Societas Geographica Fenniae, Helsinki.
Åbo Tidningar 1841. Lehdet luettavissa sähköisessä muodossa Kansalliskirjaston verkkosivuilla: digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search