Vuotso

Sodankylän Vuotson kylä vuonna 1930. Kuva: Erkki Mikkola, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.

 

Terveisiä pohjanmiehiltä?

Maastoappellatiivi vuotso ~ vuáčču ~ vuâčč ~ vuohčču

Inarin paikannimissä esiintyy saamenkielinen maastoappellatiivi eli maastoa kuvaileva sana, jota vastaa suomen kielessä useimmiten sana vuotso. Sana merkitsee pitkänmallista vetistä suota, jossa on usein myös pieniä vesilämpäreitä. Vuotso-sanasta tekee erityisen mielenkiintoisen kaksi asiaa: se on vanha germaaninen eli muinaisilta skandinaaveilta saatu lainasana, mutta se ei esiinny läntisissä saamen kielissä eikä edes Norjan rannikolla, kuten useimmat germaaniset tai vanhat skandinaaviset lainat (Álgu: vuohčču). Mistä on kyse?

Aloitetaan tarkastelemalla sanan levikkiä, sillä maastoappellatiivien levikki heijastelee usein sen historiaa: siellä missä sanaa on eniten, sitä on käytetty eniten ja pisimpään. Lainasanojen osalta alkuperäinen kontaktialue on usein, joskaan ei aina, sanan tiheimmän levikin aluetta.

Vuotso-sana on tässä mielessä helppo, sillä sanan levikki eli esiintymisalue on Suomen Lapissa epätasainen: suurin osa vuotso-sanan sisältämistä paikannimistä sijaitsee melko pienellä alueella Itä-Lapissa, erityisesti Savukosken (70 nimeä Karttapaikassa) ja Sodankylän (34 nimeä Karttapaikassa) kuntien alueella. Sallan pohjoisreunalta löytyy 13 nimeä, Kittilästä viisi, Pelkosenniemeltä kolme sekä Kemijärveltä yksi. Suomenkielinen vuotso-appellatiivi esiintyy myös seitsemässä nimessä Inarissa ja suoraan saamesta mukaillussa muodossa vuotsu neljässä suomenkielisessä nimessä Enontekiöllä. (Karttapaikka.)

Pohjoissaamenkielinen variantti vuohčču löytyy Inarissa ja Utsjoella viidestä paikannimestä molemmissa. Lisäksi Sodankylässä on se tunnetuin Vuotso eli Vuohčču: kylä 4-tien varressa, Lokan tekoaltaan rantamilla. Enontekiöllä saamenkielinen sana ei esiinny paikannimissä lainkaan. Inarinsaamen vuáčču löytyy Inarista kahdeksasta paikannimestä. Koltansaamen vuâčč löytyy Inarin kartalta yhdestä paikasta, joskin väärin kirjoitettuna tai suomen kielestä mukaillussa muodossa vuõcc, mutta ainakin yhdestä toisesta vuâččusta on suullista tietoa Sevettijärven seudulta. Eli samaa tarkoittavia suomen ja saamen maastoappellatiivin sisältäviä paikannimiä on Inarin kunnassa yhteensä 21. (Karttapaikka; Facebook: Koltankieliset-ryhmä, Paavo Semenojan julkaisu 4.1.2018.)

Idempänä kolttain mailla sana on tunnettu ainakin Suonikylässä, mutta se ei ilmeisesti enää 1930-luvulla ole ollut aktiivisessa käytössä, vaan säilynyt ainoastaan joidenkin paikannimien osana. Sanan merkitys on kuitenkin tunnettu. Imandra-järven seudulta, kildininsaamen puhuma-alueelta on myös tallennettu maastoappellatiivi vuottš, jota T. I. Itkonen pitää mahdollisesti tähän sanapesueeseen kuuluvana. Norjan puolella ainoat tunnetut nimet ovat Kaarasjoen kylän pohjoispuolella sijaitsevan nimipesueen neljä nimeä. (T. I. Itkonen 1958: 774, 800, 1038, 1072; Nickul 1938: 31; Norgeskart.)

Ruotsin puolelta rajaa ei sanan saamelaisia vastineita löydy, mutta hauskaa lainatavaraa kyllä: Sorselen kunnasta löytyvät nimet Lill- ja Stor-Vuotsoträsket (Kartsök och ortnamn). Niiden vuotso-nimielementti lienee suomenkielisten uudisasukkaiden väännös uumajansaamen vatjo '3-vuotias porovaadin' sanasta, joka esiintyy läheisessä Vatjo/berget nimessä (Collinder 1964: 244; Schlachter 1958: 147). Toisin kuin usein luullaan, metsäsuomalaisia ei muuttanut 1500–1600-lukujen taitteessa vain Taalainmaalle ja Norjan Finneskogene-alueelle, vaan sinne tänne lähes koko Keski- ja Pohjois-Ruotsin alueelle (ks. esim. Lundström 2004). Metsäsuomalaisten kieli ja kulttuuri vain säilyi poikkeuksellisen pitkään edellä mainituilla syrjäseuduilla, joten sitä saatiin dokumentoitua, kun muualla suomalaislähtöinen väestö assimiloitui melko nopeasti.

Lisäksi siellä täällä muualla Suomessa, esimerkiksi 100 kilometriä Oulusta etelään Kärsämäen, Pyhäjärven ja Pihtiputaan muodostaman kolmion seudulta sekä Oulujärven etelärannalla, Kajaanista parikymmentä kilometriä lounaaseen, esiintyy pieni joukko vuotsa- ja vuotsi- sekä vuohto- ja vuotto-nimielementin (vrt. metso~mehto~metto) sisältäviä nimirykelmiä. (Karttapaikka.) Ne tai osa niistä voi palautua suomen murteiden kautta saamenkieliseen sanaan ainakin niissä tapauksissa, joissa nimetty paikka tai nimipesueen kantanimi liittyy suohon. Toisaalta esimerkiksi Savukoskella esiintyy rinnakkain sekä vuohto- (Karttapaikassa virheellisesti **vouhto-) että vuotso-nimielementtiä, mikä voisi viitata siihen, että ainakin osassa tapauksia on kyse eri alkuperää olevasta nimielementistä.

Sana löytyy myös karjalan kielestä. Ainakin lyydissä esiintyy maastoappellatiivi vuaž, joka tarkoittaa laajaa suota tai kosteikkoaluetta. Sana ei ole enää produktiivinen eli sitä ei käytetä uusia nimiä annettaessa, mutta se esiintyy vanhoissa nimissä, kuten esimerkiksi Laatokan ja Äänisen välissä sijaitsevalla Kotkatjärvellä (vrt. inarinsaamen kuátku 'kannas') pellon- tai laitumennimessä Vuadžu/peldo ~ Vuadži/peldo. (Kuzmin.) Lisäksi ainakin Laatokan pohjoispuolella on suonnimessä käytössä sana vuotsi, joka voi olla samaa kantaa (Karjalan kartat).

Vuotso-sanan levikki on siis kuin veteen heitetyn kiven jättämä jälki: kiven osumapaikassa renkaita on tiheässä ja mitä kauemmas tästä paikasta mennään, sitä harvemmassa renkaat ovat. Karttapaikan levikkikuvasta näkyy, miten tihein alue on juuri Vienanmeren Kantalahteen johtavien vesireittien, myöhempien keminsaamelaisten asuinalueiden, varrella. Uskonkin, että kiven osumapaikka eli lainakontaktialue liittyy Vienanmeren Kantalahden alueeseen. Valitettavasti Vienan Karjalan karjalankielistä paikannimistöä on tallennettu erittäin vähän, joten väliin jää kiusallinen valkoinen alue, joka odottaa jatkotutkimuksia. Vienanmereltä sana on voinut levitä myös lounaaseen ja etelään, nykyistä Kainuuta ja Karjalaa kohti, jotka ovat vielä tuolloin kuuluneet osaksi protosaamen murteista muodostunutta puhuma-aluetta. 

 

Germaaniset lainasanat lienee lainattu jo ajanlaskun alun tienoilla (esim. Heikkilä 2011), joten myöhemmiltä ajoilta tunnettu viikinkien idänkauppa tai Novgorodista johdettu turkiskauppa eivät sovi kulttuuriseksi kontekstiksi. Ei myöskään voida vielä puhua saamelaisista sellaisena etnisenä ryhmänä, jona se nykyisin tunnetaan, vaan kyse on muinaisista pyyntielinkeinoista eläneistä ryhmistä, jotka puhuivat jonkinlaista kantasaamea. Kyse lienee ollut pienten skandinaaviryhmien harjoittamasta, pohjoisten merialueiden kautta käydystä kaupasta, jota kuvastavat myös Norjan rannikon vanhat germaaniset ja skandinaaviset paikannimet.

Vuotso-nimielementin levikki Suomen Lapissa. Kartta: Kansalaisen karttapaikka.

Mutta mikä oli se kauppa-tavara, jota ei löytynyt pohjoisempaa, vaan se piti hakea aina Vienanmeren kautta sisämaahan kulkien, kuten sanan levikki näyttäisi viittaavan. Ekologisesti ajatellen jotain, joka liittyy havumetsävyöhykkeeseen. Patenttivastaus tähän on ollut vuosikaudet: metsäneläinten turkikset joita nousevan Rooman valtakunnan ylhäinen väki himoitsi etelän helteistä huolimatta. Vuotso-sana taas on saattanut liittyä kauppareittien varrella olleiden vedenjakajien suoalueisiin, joita pitkin veneet on vedetty vesistöstä toiseen siirryttäessä.

Lähteet:

Álgu-tietokanta. Saamelaiskielten etymologinen tietokanta. <kaino.kotus.fi/algu/>

Collinder, Björn 1964: Ordbok till Sveriges lapska ortnamn. Kungl. Ortnamnskommissionen, Uppsala.

Heikkilä, Mikko 2011: Huomioita kantasaamen ajoittamisesta ja paikantamisesta sekä germaanisia etymologioita saamelais-suomalaisille sanoille. – Virittäjä 1/2011 s. 68–74.

Itkonen, T. I. 1958: Koltan- ja kuolanlapin sanakirja I–II. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XV. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.

Kansalaisen karttapaikka -tietokanta. <asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/>

Karjalan kartat -verkkopalvelu. <www.karjalankartat.fi/>

Kartsök och ortnamn -tietokanta. <kso.etjanster.lantmateriet.se>

Кузьмин, Денис Викторович [рукопись / julkaisematon käsikirjoitus versio 7.2.2018]: Словарь топонимической лексики Карелии. Институт ЯЛИ КарНЦ РАН, Петрозаводк.

Lundström, Ulf 2004: Bönder och gårdar i Skellefteå socken 1539–1650. Kulturens frontlinjer. Skrifter från forskningsprogrammet Kulturgräns norr 3. Umeå universitet.

Мамонтова, Н. Н. – Ласюкова, С. П. (ред.) 2006: Родные сердцу имена. Сборник материалов республиканского конкурса по карельской топонимии. Карельский научный центр РАН, Петрозаводк.

Nickul, Karl 1934: Petsamon eteläosan koltankieliset paikannimet kartografiselta kannalta. Fennia 60: 1. Societas georaphica Fenniae, Helsinki.

Norgeskart-tietokanta. <norgeskart.no/>

Schlachter, Wolfgang 1958: Wörterbuch des Waldlappendialekts von Malå un Texte zur Ethnographie. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XIV. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.