Hukanhuone

Inarinsaamelaisten susisuhteet ja hukanhuone

Inarinsaamelaisten suhde susiin on ollut vanhoina aikoina kiinteä ja monimuotoinen. Lähtökohtaisesti sudet ja ihmiset ovat olleet vastapuolia, toistensa vihollisia, jotka ovat kilpailleet osin samoista resursseista, eritoten peuroista ja poroista. Suden on sanottu olleen perusluonnoltaan pahan tai peräti paholaisen palveluksessa (Fellman 1906: II: 100). Tämä käsitys saattaa kuitenkin olla myöhempien, kristillisten aikojen värittämä, sillä esikristillisten aikojen noitien on kerrottu liikkuneen suden hahmossa (esim. Fellman 1906: II: 28). Tämä on riittänyt liittämään ne kristillisessä ajatusmaailmassa jo sellaisenaan pahuuden voimiin. Varhaisemmin sutta lienee lähinnä kunnioitettu varteenotettavana kilpailijana.

Susien keskeinen asema inarinsaamelaisten naapurina käy hyvin esille Utsjoen ja Inarin pappina vuosina 1820–32 toimineen Jacob Fellman (1906: I: 82) selostuksesta. Sen mukaan inarinsaamelaisilla oli hänen aikanaan tapana tervehtiä toisiaan sanomalla: "Luojan olkoon kiitos, että olet terve! Onko rauha maassa?" Hänen mukaansa rauha ei koskenut vain sotia ja muita rauhattomuuksia, vaan myös susien esiintymistä, sairautta, nälänhätää ja muita epäonnisia asioita. Sudet siis rinnastuivat tärkeydessään kuolemantauteihin, nälänhätään ja sotaan.

John Anders Savion puupiirros Gumppet ja bohccot 1 (Sudet ja porot 1). Kuva: Saviomusea/Saviomuseet. Käyttö CC BY-NC-lisenssillä.

 Sutta ei kuitenkaan pelätty (jos pappeja ei oteta lukuun), sillä vaikka susia oli paljon ja niistä tehtiin havaintoja lähes jatkuvasti, ne eivät olleet suora uhka ihmisille. Fellmanin mukaan susien ei tiedetty koskaan käyneen ihmisten, ei edes lasten tai koirien kimppuun, koska niillä oli tuohon aikaan riittävästi luontaista ravintoa. Lähes jokaisessa taloudessa ollut koira varotti myös tehokkaasti susien lähestymisestä. (Fellman 1906: I: 427, 586; IV: 7–8.)

Susien tekemät vahingot

Harmia sudet kuitenkin tuottivat, sillä ne verottivat tehokkaasti inarilaisten vähälukuisia poroja ja kotieläimiä, erityisesti lampaita. Esimerkiksi pelkästään vuoden 1820 kesän ja syksyn aikana sudet tappoivat arviolta 400 poroa Inarissa ja 1600 Utsjoella. Yksittäinen utsjokelainen poronomistaja saattoi menettää vuodessa 50–100 päätä susien suuhun. (Fellman 1906: IV: 6, 216.

Eron suuruus johtuu siitä, että inarinsaamelaisilla oli huomattavasti vähemmän poroja kuin Utsjoen nomadeilla eikä laajamittainen poronhoito ollut vielä merkittävissä määrin levinnyt Inariin asti. 1830-luvulla inarinsaamelainen perhe omisti keskimäärin vain 40–50 poroa, mutta myös 15–30 lammasta. (Åbo Tidningar nr. 46: 2.) Toisaalta Inarissa oli tuohon aikaan myös edelleen merkittäviä määriä peuroja, joita sudet saattoivat saalistaa.

Inarinsaamelaisten vanha poronhoitomalli oli periaatteessa erittäin altis susille, sillä poroja pidettiin eri vuodenaikoina melko pitkiä aikoja hihnaan sidottuina, etteivät ne olisi karanneet joko peurojen tai suurten porotokkien imussa. Toisaalta sudet olivat siinä määrin arkoja, että ne karttoivat poroeloa, jossa jollakin eläimellä oli kello kaulassaan. Lisäksi niitä saatettiin pelotella ripustamalla peski tai muita vaatteita roikkumaan hihnaan sidottujen porojen joukkoon. Poikkeuksellisen nälkäistä, eritoten vanhaa tai loukkaantunutta sutta vastaan nämäkään konstit eivät auttaneet. (Fellman 1906: IV: 275; Åbo Tidningar nr. 51: 1.)

Inarin kumppi, gumpe tai susi-sanan sisältäviä paikannimiä löytyy harvakseltaan tasaisesti ympäri Inaria. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

Toisaalta on hämmästyttävää, kuinka vähäeleisen tyynesti inarinsaamelaiset ovat suhtautuneet susien aiheuttamiin vahinkoihin. Fellman (1906: I: 412) kirjoittaa: "Jos susi on tuhonnut hänen [inarinsaamelaisen] porolaumansa tai hän on menettänyt muuta omaisuutta, vastaanottaa hän onnettomuuden alistuvasti ja puhuu menetyksistään ilman surua ja kyyneliä, lisäten: 'varmaan voi Jumala antaa enemmän tilalle, ja jos hän näkee sen hyödylliseksi, siten Hän varmasti tekee.' "

Sudet ruokkivat ihmisiä

Joskus susista oli hyötyäkin. Fellman (1906: I: 659) kuvaa, kuinka vuosina 1829 ja 1830, kun kalansaaliit olivat sekä Tenossa että järvissä poikkeuksellisen huonot ja ihmiset näkivät sen vuoksi nälkää, niin sudet auttoivat omalla tavallaan inarinsaamelaista väestöä. Inarilaiset nimittäin kuljeksivat ahkerasti pohjoissaamelaisten poronhoitajien siidojen ympärillä kokoamassa susien jättämiä poronraatoja. He saivat pitää ne joko ilmaiseksi, vaihtaa pieneen määrään heinää tai tehdä korvaukseksi jonkin pienen työsuorituksen, kuten pilkkoa sen päivän polttopuut.

Pohjoissaamelaisten ja inarinsaamelaisten suhteista sekä sudesta kirjoitettiin myös vuoden 1841 Åbo Tidningar -lehdessä, jossa ilmestyi pitkä, useisiin numeroihin (nr. 45–47, 49, 51) jaettu teksti Inarista ja sen asukkaista otsikolla Meddelanden om Enare Församling i Lappmarken. Kirjoittaja on selvästi sivistynyt ihminen ja hyvin perillä Inarin asioista. Tällä perusteella hän saattaisi olla Inarin silloinen kappalainen J. W. Durchman.

 Rakkaalla ja vihatulla tuttavalla on monta nimeä, näin myös sudella. Koltansaameksi susi tunnetaan neutraalin kuʹmpp-sanan lisäksi ainakin nimityksillä kuʹkesjueʹǧǧ, olggseiʹbb, pââʹldes, spalkk, ålggjieʹlli, čiǯiham~čiʹǯiham, Vuâsppååʹd piânnai ja čõrmm. Näistä viimeinen on melko tavallinen Nellimin seudun paikannimissä inarinsaameen lainatussa muodossa čaarmâ ja edelleen suomeen lainatussa muodossa sarmi (ks. karttaa). Tämä sana on tuttu myös varhaisimpien joikurunojen välittäjänä toimineen keminsaamelaisen Olaus Sirman (n. 1655–1719) sukunimestä. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

Kirjoittajan mukaan yhä etelämmäs Inarin metsäseuduille jutamisreittejään ulottavat nomadit pohjoissaamelaiset (Norrska Fjell-Lappar) toivat syksyisin perässään suuria määriä susia ja ahmoja. Keväällä, vuotuismuuton alkaessa oli susien pariutumisaika, ja tästä syystä merkittävä osa niistä jäi Inariin verottamaan paikallisia poro- ja lammaseloja. (Åbo Tidningar nr. 46: 2; 47: 1.) Ei ole varmaan, kuinka todenmukainen kuvaus lienee ja kuinka pitkäksi aikaa sudet olisivat todella alueelle jääneet. Luulisi tällaisen liikenteen loppuneen melko pian, jos sudet aina siirtyivät Norjan rannikolta Inariin, mutta eivät koskaan sieltä pois.

Hukanhuone

 

Mutta eivät inarinsaamelaisetkaan sentään vain vierestä katsoneet karjansa verottamista, vaan sutta pyydettiin monella tavalla. Tärkeintä pyyntiaikaa oli kevättalvi, jolloin susia ajettiin hiihtämällä tai napattiin pesältä ja tapettiin ampumalla. (Åbo Tidningar nr. 47: 1.) Koska pyssyjä oli harvakseltaan, niin susia myös nuijittiin kuoliaaksi erilaisilla sauvoilla, keihästettiin ja pistettiin puukoilla. Myös erilaisia ansoja, kuten vipuansoja ja sudenrautoja harrastettiin. Suomalaisten mallin mukaista sudenkuoppaakin on kokeiltu 1800-luvun loppupuolella. Myrkkysyötit tulivat käyttöön 1800-luvun mittaan. (Itkonen 1948: 38–39, 54–55, 60, 65.)

Erikoisemmasta päästä ansoja on hukanhuone eli hukantarha-niminen rakennelma. Sen nimi on inarinsaameksi huonâs ja koltansaameksi huânas. Pohjoissaamessa nimitys esiintyy ainakin Etelä-Varangin paikannimissä muodossa fuonnoš ja Friisin sanakirjassa muodossa fuonos (Friis 1887: 181). Sana lienee lainattu Varangin seudun pohjoissaameen inarin- tai koltansaamesta. T. I. Itkosen (1948: 63) mukaan hukanhuoneita rakensivat inarinsaamelaiset ja Paatsjoen kolttasaamelaiset. Karl Nickulin (1934 :37) julkaisemassa Suonikylän paikannimistössä on kuitenkin kaksi nimeä, Huânasmueʹtǩǩ ja Huânasvääʹrr, jotka kertovat hukanhuoneen olleen tunnettu sielläkin. 1930-luvulla niitä ei kuitenkaan enää rakennettu. Samoin Etelä-Varangista tunnetaan ainakin yksi hukanhuone, joka on sijainnut Fuonnošnjárga-nimisessä paikassa.

Hukanhuoneen rakentaminen on vaatinut paljon työtä. T. I. Itkosen (1948: 63–64) mukaan Inarin viimeisen, vuonna 1870 rakennetun hukanhuoneen rakentamiseen oli mennyt kolmelta mieheltä kokonainen viikko. Toisaalta saaliiksi voitiin saada kerralla jopa yhdeksän sutta. Hukanhuoneiden laadintaan käytetty suuri työpanos ja toisaalta niiden erikoisuus Inarinkin kontekstissa kuvastuu hyvin siinä, että kaikista kolmesta paikasta, joissa nykyisten paikannimien perusteella voi arvella olleen hukanhuoneen, on sellainen myös muiden lähteiden perusteella ollut.

Inarissa on kolme paikkaa, joissa esiintyy huonâs-sanan sisältäviä paikannimiä. Yksi Partakossa, yksi Nellimin kaakkoispuolella ja yksi Inarijärven itä- tai koillispuolella. Kuva: Kansalaisen karttapaikka.

Parhaat kuvaukset on saatavilla Itä-Inarin kahdesta hukanhuoneesta. Näistä eteläisempi, Sulkus- ja Vuoskujärven väliseen notkelmaan vuonna 1870 rakennettu on erittäin hyvin kuvattu. Sen on dokumentoinut ja sen valmistukseen liittyvät tiedot koonnut T. I. Itkonen vuonna 1913, jolloin se oli vielä pystyssä, mutta jo heikossa kunnossa. (Itkonen 1948: 64.) Samasta, joskin jo romahtaneesta, hukanhuoneesta on myös Karl Nickulin ilmeisesti joskus 1930-luvulla ottama valokuva. Lisäksi sijaintipaikka on tallentunut myös paikannimiin Huonâsmyetki 'Hukanhuone(en)taival' ja Huonâsmyeđhiváárááš 'Hukanhuone(en)taipaleenvaara'.

Itkosen mukaan Huonâsmyetkin hukanhuone oli yhdeksänkulmainen pyöreähkö aitaus, jonka halkaisija oli 15–17 metriä. Aitauksen seinämät oli salvottu väljästi reidenpaksuisista 2–3,5 metriä pitkistä puista siten, että hirsien väliin jäi aina kymmenkunta senttiä rakoa. Aitauksen korkeus oli arviolta kolmatta metriä. Keskellä aitausta oli pieni kumpare, johon sidottiin syötiksi elävä poro. Aitauksen yläreunalle johti kaksi siltamaista ramppia, joita pitkin susi pääsi kiipeämään ja hyppäämään alas aitaukseen. Rampin yläpää oli niin korkealla, että susi ei päässyt sieltä enää pois. Vangiksi jäänyt susi lopetettiin ampumalla. Huonâsmyetkin hukanhuoneesta ei tiettävästi kuitenkaan saatu yhtään sutta, vain ahma ja kettu. (Itkonen 1948: 64.) 

Huonâsmyetkin kokoon lysähtänyt hukanhuone Karl Nickulin kuvaamana, todennäköisesti 1930-luvulla. Reunoilla erottuu romahtanut aita, keskellä töppäre, jonka päälle sidottiin elävä syöttiporo. Kuva: Karl Nickul, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK513_56. Käyttö CC BY 4.0-lisenssillä.

T. I. Itkosen rakennepiirros Huonâsmyetkin hukanhuoneesta. Yllä aita käyttökunnossa syöttiporoineen. Alla aidan muoto ylhäältä katsoen. Kuva: T. I. Itkonen, Suomen lappalaiset II, s. 64.

Inarijärven koillispuolella Kuoskervuonon pohjukan ja Nammijärven puolessa välissä on pieni järvi nimeltään Huonâsjáávráš 'Hukanhuone(en)järvi' (suomenkielinen nimi on mukaelma Hanosjärvi). Sen länsipuolella on kuvaan sopivasti pienten järvien joukko nimeltään Kumppijávrááh 'Susijärvet'. Paikka on alle kilometri pohjoiseen Lallajärven vanhasta asuinkentästä.

Tästä hukanhuoneesta ei ole yhtä hyviä dokumentteja kuin edellisestä, mutta T. I. Itkosella on siitäkin hyvä sanallinen kuvaus. Se oli 4–6-nurkkainen ja rakennettu siten, että aitauksen kulmat sovitettiin kasvavien mäntyjen kohdalle. Nämä männyt katkaistiin miehen kaulan korkeudelta, niiden yläpäät lovettiin ja yhdistettiin kahdella hirrellä toisiinsa. Näin muodostunutta kehikkoa vasten ladottiin ulkopuolelta noin kahden metrin pituisia mäntyrankoja ja halkaistuja runkoja pystyyn. Seinästä tuli näin hieman sisäänpäin kalteva, ja se vahvistettiin luomalla seinän päälle vankka lumivalli. Tämä hukanhuone oli siis käytössä talviaikaan. Muiden osalta käyttöaika ei ole tiedossa. Yhdelle sivulle rakennettiin puunrangoista ulkopuolelta aidalle johtava ramppi. Syöttinä oli elävä lammas tai poro, joka oli sidottu keskellä aitaa olevalle töppäreelle.

Kolmas, Partakon lähellä Siuttajoella (Čivtjuuhâ) sijainnut hukanhuone mainitaan T. I. Itkosen (1948: 64) mukaan Frans Äimän käsikirjoituksessa. Tässä aitauksessa pidettiin syöttinä kahta poroa koko talven ajan. Tämän tarkempia tietoja Siuttajoen hukanhuoneesta ei ole, mutta Äimä tietojen lähteenä viittaa siihen, että tämäkin ansa lienee ollut käytössä 1800-luvun puolenvälin tienoilla.

Siuttajoen suusta reilut kymmenen kilometriä pohjoiseen sijaitsee kaksi paikkaa, joiden nimet liittyvät hukanhuoneeseen: Huonâsčuoppâmjeggi 'Hukanhuoneenleikkaamajänkä' ja Huonâsčuoppâmvääri 'Hukanhuoneenleikkaamavaara'. Tässä verbi čuoppâđ viittaa puiden kaatamiseen eli hakkaamiseen ei varsinaisesti leikkaamiseen. Ei ole varmaa, liittyvätkö nämä kaksi paikkaa Siuttajoen hukanhuoneeseen vai johonkin toiseen samalla seudulla olleeseen. Vähintäänkin voidaan kuitenkin ajatella, että nimillä viitataan jonkin hukanhuoneen rakentamiseen, mikä kertoo pyyntilaitteen olleen tuttu alueen asukkaille.

Edellä mainittujen paikkojen suomenkieliset nimet, Venehakkaamajänkä ja Venehakkaamavaara, kertovat siitä, että hukanhuone ei ole ollut kaikille tuttu pyyntilaite. Nimet on kyllä muodostettu tavalla, joka on tyypillinen saamen kielistä suomeen lainattaville, verbimuodon sisältäville nimille: -hakkaama-nimielementin loppu mukailee saamen kielen čuoppâm-sanan loppua, kun suomen kielen nimioppia seuraten muodon pitäisi olla -hakkaamis-. Tämä viittaa vähintäänkin siihen, että nimien kääntäjä on ollut tottunut saamenkielisten nimien käyttäjä, mutta todennäköisesti myös saamenkielinen. Nimen ensimmäinen sana huonâs on kuitenkin ollut nimen kääntäjälle outo ja hän on yhdistänyt sen sanaan voonâs 'vene'. Tätä tulkintaa on tukenut se, että sananalkuiset äänteet /v/, /h/ ja /f/ ovat usein vapaassa vaihtelussa. Vaan mitenkä lienee perustellut itselleen nimen sisällön: veneiden hakkaamisen!

Lähteet:

Fellman, Jacob 1906 I: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 1. delen. Finska litteratursällskapet, Helsingfors.
– 1906 II: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 2. delen. Ur Lappsk Mytologi och Lappländsk Sägen. Finska litteratursällskapet, Helsingfors.
– 1906 IV: Anteckningar under min vistelse i Lappmarken. 4. delen, Bidrag till Lappmarkens fauna. Finska litteratursällskapet, Helsingfors.
Friis, J. A. 1887: Lexicon Lapponicum. Christiania.
Itkonen, T. I. 1948: Suomen lappalaiset vuoteen 1945 II. WSOY, Helsinki.
Kansalaisen karttapaikka -internetpalvelu: kansalaisen.karttapaikka.fi/
Nickul, Karl 1934: Petsamon eteläosan koltankieliset paikannimet kartografiselta kannalta. Fennia 60:1. Societas Geographica Fenniae, Helsinki.
Åbo Tidningar 1841. Lehdet luettavissa sähköisessä muodossa Kansalliskirjaston verkkosivuilla: digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search

Peuranpyytäjien nimiä

Peuranpyytäjien paikannimiä Inarissa

Inarinsaamelaiset elivät pitkään pyyntielinkeinoista, sillä karjatalous ja poronhoito nousivat merkittävään asemaan vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa peuranpyynnillä oli keskeinen merkitys elinkeinojen joukossa kalastuksen rinnalla. Tämä pyyntikansan perintö tulee hyvin esille myös Inarin paikannimissä.

Metsästys on ollut tärkeä osa inarinsaamelaisten elämää näihin päiviin asti, mutta peuranpyynnillä on ollut siinä oma erityinen sijansa. Viimeiset dokumentit siitä, miten peuroja pyydettiin Inarissa ovat 1800-luvun puolivälistä. Vielä 1840-luvulla peuranpyynnistä puhuminen oli Åbo Tidningar -lehden (1841, Nr. 46, s. 3) mukaan inarinsaamelaisille kaikkein mieluisin ajanviete: 

"Den fångst, hvarvid Lappen med hela sin själ hvilar, är vildrensjagt; man behöfver ej mer än väcka fråga derom, för att sätta honom i sitt element – –"

 ['Se metsästys, johon saamelainen koko sieluineen syventyy, on peuranpyynti; ei tarvitse kuin nostaa aihe esille saattaakseen hänet omimpaan elementtiinsä']

Inarin paikannimet, joissa on sana kodde, goddi tai peura. Lähde: Kansalaisen karttapaikka.

Kun katsoo esimerkiksi Kansalaisen karttapaikka -internetpalvelussa, missä Inarissa on paikannimiä, joissa esiintyy sana kodde, goddi tai peura, saa nähtäväkseen melko mielenkiintoisen kartan. Nimiä on paljon Ivalosta itään aina Nellimin seudulle asti sekä siellä täällä tunturialueilla, mutta ei lainkaan kunnan koillisosassa. Siellä on kuitenkin esimerkiksi sellaisia paikannimiä, joissa esiintyy sana kaareeh tai karekki~kirakka (< koltansaamen kââʹreǩ), joka on peurahirvaan nimitys, joten peurat ovat kyllä kuuluneet tuohonkin kunnan osaan.

Osa peura-nimistä voi viitata tietenkin merkkaamattomaan eli peurakorvaporoon. Ivalosta itään olevien nimien uskon kuitenkin viittaavaan enimmäkseen villeihin peuroihin, koska juuri Inarin kaakkoisosissa, Sodankylän rajan tuntumassa elivät historiallisten tietojen mukaan kunnan viimeiset peurat ja siellä niitä viimeksi pyydettiin, usein yhteistyössä rajanaapurisiidojen miesten kanssa.

Uurto-, moita- ja voununtapyynti

 

Viimeisinä peuranpyyntiaikoina, 1800-luvun puolivälissä peuroja pyydettiin kahdesti tai kolmesti vuodessa. Syksyisin, ennen rykimäaikaa tai sen alussa, alkoi metsärajalla harjoitettu uurtopyynti (ordostâllâm), jonka yhteydessä voitiin koota myös kesän vapaana laiduntaneita poroja. Kevättalvella, helmi–maaliskuussa oli puolestaan moitapyynti (myeiđi). Joskus peuroja pyydettiin vielä keväisinkin, vapun jälkeen, pälvisen ja paljaan maan aikaan. Sitä kutsuttiin voununnaksi (vuávnum). 

Pyydettäessä kuljettiin jalan tai hiihtäen muutaman miehen joukoissa seuduilla, joissa tiedettiin olevan peuroja ja etsittiin kunnes löydettiin. Peurojen jäljittämisessä käytettiin tavallisesti apuna koiraa. Kun peuroja löydettiin, niitä lähestyttiin vastatuuleen hiipien tai ryömien, jotta peurat eivät haistaisi ihmisiä ja pakenisi. Kun päästiin riittävän lähelle, eläimet ammuttiin.

Uurto-, moita- ja voununtapyynnin lisäksi oli ainakin vielä 1700-luvulla, joskus vielä 1800-luvun puolellakin, käytössä muitakin pyyntitapoja. Tavallisimpia olivat erilaiset pyyntiaidat ja -aitaukset, joita käytettiin yleensä syksyisin ja talvisin. Tällaisia olivat hangasaidat (äägis, piärtušm) ja pienoisvuomenet eli siutta-aitaukset (čivttâkärdi). Hankaat olivat pitkiä aitoja, jotka rakennettiin tasaisiin kangasmetsiin tai luonnollisiin kapeikkoihin, joita pitkin peurojen tiedettiin kulkevan. Vapaata kulkemista estävissä aidoissa oli aukkoja, joiden läpi peurat kulkivat ja tarttuivat niihin asetettuihin ansanuoriin.

Hankaat rakennettiin tavallisesti metsäseuduille, joilla oli puuta aidanrakennustarpeiksi. Aitaa varten kaadettiin eläviä puita ja keloja, mutta apuna käytettiin myös eläviä puita, kantoja ja tuulenkaatoja. Olen itsekin nähnyt hankaan jäänteet Itä-Inarissa Kondosiijävrin seudulla. Kun tuon järvennimen määriteosan Kondosâš taustana on koltansaamen sanan kåʹdd 'peura' vanhempi muoto *kond, niin siellä todellakin voi kokea tempautuvansa historian tapahtumiin.

  

Iskku Ovllá, Oula Näkkäläjärvi mittakaavana suurelle, 1,4 metriä syvälle peuranpyyntikuopalle Lemmenjoen Sotkajärven salmen tuntumassa vuonna 1955. Kuopan reunalla erottuva maatunut puu voi olla hankaan jäänne. Näkkäläjärvi oli 1950 ja -60-luvuilla mukana kartoittamassa Suomen Lapin pyyntikuoppia. Kuva: Hilkka Vilppula, Museovirasto,Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK520:161. Julkaistu CC BY 4.0-lisenssillä.

https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/jaa-paikka?lang=fi&share=customMarker&n=7627809.655917834&e=468153.92053286656&title=Sotkaj%C3%A4rven+salmen+pyyntikuoppakohde&desc=&zoom=10&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D

Edellisen kuvan pyyntikuopan sijaintipaikka kartalla löytyy tämän linkin takaa. Alueella on runsaasti pyyntikuoppia isoina pyyntijärjestelminä.

Vanhempina aikoina hankaan aukossa saattoi olla ansanyörin sijaan pyyntikuoppa, jonka pohjassa oli teräväkärkisiä seipäitä. Tällaisesta pyyntitavasta on melko luotettavaa muistitietoa 1800-luvun alusta, mutta niiden käyttäminen oli ilmeisesti loppunut jo paljon ennen tuota aikaa. Inarissa on runsaasti pyyntikuoppia, mutta vain pieni osan niistä on ollut käytössä historiallisena aikana. Peurat ovat nimittäin tykänneet liikkua samankaltaisilla seuduilla jo tuhansien vuosien ajan. Esimerkiksi Ruijassa on arkeologisissa tutkimuksissa havaittu, että monet pyyntikuopat ovat olleet käytössä jo ennen saamelaisten aikaa tai siihen aikaan, kun saamen kielen puhujat vasta alkoivat asuttaa Saamenmaata. Näin on melkoisella varmuudella Inarissakin, mutta kukaan ei ole tutkinut asiaa tarkemmin.

Hankaiden lisäksi Inarissa on pyydetty peuraa myös pienoisvuomenilla eli siutta-aitauksilla. Ne muistuttivat tunturialueiden pohjoissaamelaisten kilometrien pituisia vuomenia (vuopman), mutta olivat kooltaan paljon pienempiä. Siutta-aitaukseen on kuulunut varsinainen pyöreä aitaus sekä kaksi siitä lähtevää siula-aitaa, joiden avulla peurat on ohjattu aitaukseen. Siellä ne tapettiin keihästämällä tai nuolia ampumalla. Inarissa on muutamia pieniä kivisiä aitauksia, joista on ajateltu, että ne voivat olla siutta-aitausten jäänteitä, mutta tästä ei ole varmaa tietoa. Tällaisia pieniä aitauksia on nimittäin käytetty myös poroja lypsettäessä. Tavallisesti siula-aitaukset rakennettiin puusta, kuten hankaatkin.

Peuranpyynti paikannimien näkökulmasta

 

Inarin paikannimet, joissa on sana ordâ~ordo tai suomeksi uurto tai myeiđi, suomeksi moita sijaitsevat enimmäkseen Saariselän seudulla tai sen lähettyvillä. Se on odotustenmukaista, koska viimeiset tiedot peuranpyynnistä ovat juuri tuolta alueelta. Muilla tunturialueilla poronhoito oli tuolloin jo vallannut maat ja peurat kadonneet. Viimeiset peuratkin nähtiin Inarissa juuri Saariselällä, Sodankylän rajaseudulla 1900-luvun alkuvuosina.

Äägis-, piärtušm- ~ bearttoš- (myös suomen kieleen lainatuissa muodoissa, kuten perttus), čivt(tâ)- ~ čivtta- (suomeksi siutta-) ja hangas-nimiä löytyy Inarista kaikilta muilta alueilta paitsi Koillis-Inarista. Kyse on samasta alueesta, josta kodde-nimet puuttuvat, ja joka on ollut siihen aikaan kun peuroja vielä pyydettiin osa Näätämön kolttasiidaa. Sanojen puuttuminen alueen paikannimistä on hieman erikoista, koska kolttasaamelaisetkin ovat pyytäneet peuraa hankailla ja sanastokin on pääosin yhteistä. Syynä saattaa olla se, että alueella tuolloin käytössä olleet koltansaamenkieliset nimet ovat kadonneet tai muuntuneet myöhemmin toiseen muotoon, kuten karekki~kirakka-nimille on tapahtunut.

Yksi peuroihin liittyvä Inarin paikannimi on todella erikoinen, nimittäin Karibujärvi, koltansaameksi Karibujäuʹrr, joka sijaitsee 15 kilometriä Sevettijärvestä kaakkoon. Karibut ovat kyllä peuroja, mutta tätä nimitystä käytetään tavallisesti vain Amerikan peuroista, kun Euroopassa ja Aasiassa on peuroja ja poroja.

Kukaan ei oikein tunnu tuntevan nimen taustaa, mikä pistää nimistöntutkijan heti epäilemään, että on kyse vanhasta lainanimestä. Juuri tuolla alueella mieleen tulee, että olisi kyse vanhasta Näätämön siidan koltansaamenkielisestä nimestä. Tällöin karibu-sana voisi olla mukaelma sanasta Kõõribäll/-päll, joka puolestaan on perinteisen kolttasaamelaisen pallopelin nimi. Ehkä järven jäällä joskus pelattiin tuota peliä. Toinen mahdollisuus on, että nimen on antanut joku paikallinen humoristi.

Peurojen pyyntivälineet ja paikannimet

 

1800-luvulla peuroja ja muita eläimiä metsästettiin pyssyjen kanssa. Ne tulivat käyttöön hitaasti 1600-luvun mittaan. Esimerkiksi Nukkumajoen muinaisesta talvikylästä on löydetty pyöreitä lyijyluoteja tuolta ajalta. Ennen pyssyjä käytössä olivat jouset ja nuolet sekä keihäät. Jouset jäivät käytöstä 1700-luuvn mittaan, mutta joskus harvoin niitä käytettiin vielä 1800-luvun alussa. Jousia oli kahdenlaisia: tavallisia jousia ja jalkajousia. Nuoliakin oli kahdenlaisia: teräviä nuolia, joista käytettiin nimitystä pelbi, ja tylppiä nuolia eli vasamia, joiden nimitys oli puzzânjuolâ.

Pelbi-nuolten kärjet tehtiin aluksi luusta tai sarvesta ja ainakin tarinoissa jopa kuikan nokasta. Myöhemmin niitä tehtiin kuparista ja raudasta. Teräviä nuolia käytettiin isompien eläinten, kuten peurojen ampumiseen. Vasamat tehtiin puusta ja niillä ammuttiin pieniä turkiseläimiä. Tarkoituksena oli, että tylppä nuoli kumautti eläimen hengiltä tai ainakin tajuttomaksi eikä kallisarvoinen turkis reikiintynyt.

Kaksi pelbi-tyyppistä nuolenkärkeä, jotka on löydetty Nukkumajoen talvikyläkohteen Nukkumajoki 2:n kaivaustutkimuksissa. Vasemmanpuoleinen on rautaa ja oikeanpuoleinen piirtokoristeltua sarvea. Kuvat: Markku Haverinen 2013, Museovirasto, Arkeologian kuvakokoelma, Digikuvakokoelma, vasemmanpuoleinen AKDG3356:1, oikeanpuoleinen AKDG3360:1. Julkaistu CC BY 4.0-lisenssillä.

Erilaisten pyyntivälineiden nimityksiä on paikannimissä siellä täällä joka puolella Inaria, mutta ei Etelä-Inarissa. Siellä on puolestaan eniten suurten pyyntilaitteiden, kuten hangasten nimityksiä. Tämän voi tulkita siten, että suurin osa nimistä kuvastaa suunnilleen 1800-luvun alun tilannetta. Tuolloin peuroja oli vielä kunnan eteläosassa, mutta pohjoisosassa oli lähinnä poroja ja pyydettiin muita eläimiä, joita pyydettiin eri keinoilla. Mielenkiintoista on, että kaikki Inarin pisso- eli pyssy-sanan sisältävät paikannimet ovat Itä-Inarissa Nellimin pohjoispuolella.Yksi torrakka-nimi löytyy Nellimin eteläpuolelta. Tämä lienee kuitenkin sattumaa tai ainakin sitä on vaikea muutoin selittää.

Erittäin mielenkiintoista on, että Inarin ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1648 Stuorrâ Piälbáájävrin eli Ison Pielpajärven rannalle. Järven nimessä on muisto tuon ajan inarinsaamelaisten elämästä: pelbi-sanan diminutiivimuoto. Sana pelbi on muuttunut oudoksi jo pitkä aika sitten ja varmaan tästä syystä paikannimipesueessa on kahdenlaisia muotoja: piälbáá- ja piälppáá-. Toinen vaihtoehto on, että sanalla on ollut jo alun perin kaksi muotoa, joista toisessa on soinnillinen ja toisessa soinniton keskuskonsonantisto: pelbi já pelppi. Tällaista vaihtelua on joissain muissakin sanoissa.

Saaliin säilyttäminen

 

Kun saalista oli saatu, niin se piti saada vietyä kotiin tai sitten varastoida metsään. Paljaan maan aikaan pieni määrä lihaa voitiin kannattaa poroilla kotiin. Suuremmat määrät varastoitiin pyyntipaikan lähelle purnuun (puornâ) tai upotettiin veteen eli laanattiin (lanâdiđ). Purnu oli kesäisin rakkakivikkoon tai maahan kaivettu kuoppa, johon lihat ladottiin. Pohjalle ja päälle laitettiin tuohia, oksia tai varpuja, päällimmäiseksi suuria kiviä, jotteivät ahmat ja muut eläimet päässeet niillä herkuttelemaan. Talvisin purnu salvottiin hirsistä lumen päälle ja katettiin risuilla sekä kivillä.

Purnu Inarin Sallijärveltä vuodelta 1956. Kuva: Maija-Liisa Heikinmäki, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK524:3. Julkaistu CC BY 4.0-lisenssillä.

Laanattaessa lihat ensin kiedottiin tuoheen ja sitten upotettiin lähteen tai syvän kosken pohjaan. Niissä vesi pysyi lämpimälläkin säällä kylmänä ja hidasti lihan pilaantumista. Päälle ladottiin painavia kiviä, jotta lihat pysyivät paikoillaan. Laaniliha kesääntyi ja happani (lanâstuđ) usein ja siihen tuli matoja. Tuollaisen lihan maku oli kuitenkin muinaisten inarinsaamelaisten mielestä miellyttävää vaihtelua (vertaa ruotsalaisten hapansilakkaan!) ja madot saattoi aina polttaa pois tulessa ennen keittämistä.

Toisinaan rakennettiin metsään pientä aittaa muistuttava rakennus, joka seisoi korkean jalan varassa. Sellaista kutsuttiin niliaitaksi (njollâ). Nilin yksinkertaisempi versio oli lauttanen (láávtáš) jossa ei ollut seiniä, vain lava, jonka päälle lihat varastoitiin oksien ja tuohien alle. Myös taljat jätettiin metsään ja pingotettiin puihin kuivumaan. Kun tuli hyvä talvikeli, lihat vedätettiin kotiin ahkioissa (kesijâššâđ).

Monet Inarin lautta-sanan sisältävät nimet viittaavat lautan sijaan láávtáš-sanaan. Tässä kartassa on kaksi esimerkkiä Nellimin eteläpuolelta: Akalauttapää - Ákálávttááuáiváš ja Pietarlauttaoivi. Nimet ovat todennäköisesti olleet alunperin koltansaamenkielisiä: Ääkk Laautâ(ž)vuäivaž ʼIsoäidin Lauttaspää' tai Lauttasenpää ja Peâttra Laautâ(ž)vueiʹvv 'Pietarin Lauttaspää tai Lauttasenpää' ja paikoilla on ilmeisesti joskus muinoin ollut jonkun isoäidin ja jonkun Pietarin lauttaset. Lähde: Maanmittauslaitoksen Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.

Säilytykseen liittyviä sanoja on paikannimissä pitkin Inaria, mutta Itä-Inarissa niitä on paljon, kun taas lännessä vain siellä täällä harvakseltaan. Länsi- ja Pohjois-Inarissa, tunturialueilla, on paikannimiä, jossa on sana puornâ, buordna tai purnu. Etelä- ja Itä-Inarissa on niiden lisäksi sanoja lávttáš (lauttas-; lávttáš), njollâ (nili; njalla) ja laanâ (laana-~laani-). Tämä kertoo siitä, että puuttomassa tunturissa oli vaikeaa rakentaa lauttanen tai niliaitta. Merkittävä ero toisiin peuranpyyntisanoihin nähden on, että varastointirakenteisiin liittyviä sanoja on paljon myös vanhan Näätämön siidan alueella Koillis-Inarissa.

Jos Inarin vanha peuranpyynti kiinnostaa, siitä voi lukea lisää esimerkiksi teoksista T. I. Itkonen 1948: Suomen lappalaiset II, s. 5–68 sekä A. V. Koskimies ja T. I. Itkonen 1978: Inarinlappalaista kansantietoutta, s. 348–353,366–367,376–383.