 |
| KUVA: © Taarna Valtonen. |
Alussa oli paikka, nimeämisen tarve ja nimenantaja
Nimistöntutkijalla on välillä tarve pohtia nimistöä laajemmin ja syvemmin. Miksi nimiä on? Miksi ne ovat sellaisia kuin ovat? Miksi jollakin paikalla on nimi, mutta toisella ei? Tämä kirjoitus kuuluu tähän nimistön syvempiä totuuksia pohtivaan kategoriaan.
Nimi annetaan sellaiselle paikalle, jolla on merkitys ja josta on tarve puhua. Miksi? Koska nimi on ekonominen tapa viitata johonkin, jonka täsmälliseen määrittelemiseen pitäisi muutoin käyttää runsaasti sanoja ja pääasia unohtuisi. Nimen avulla on myös helppo erottaa samankaltaisia tai lähekkäin sijaitsevia paikkoja toisistaan. Tämä tietenkin edellyttää, että puhekumppani tuntee saman nimen ja sen referentin eli nimetyn paikan.
Nimen antaminen paikalle, jolla ei ole merkitystä on taasen joutavaa, koska sellaisesta merkityksettömistä paikoista ei ole tarve puhua, ainakaan usein. Tästä samasta syystä merkityksensä menettäneiden paikkojen nimet unohtuvat helposti. Esimerkiksi sellaisen niityn nimi, jota ei ole ollut tarve niittää sukupolveen, unohtuu nopeasti.
Paikannimistä puhuttaessa nimettävä paikka voi olla periaatteessa mikä tahansa olemassa oleva kohde. Sillä ei tarvitse olla objektiivisesti määriteltäviä rajoja, koska maiseman jaotteleminen paikoiksi perustuu aina kulttuuriseen tapaan nähdä ja luokitella ympäristöä. Siten jollakin alueella voi olla toisen kulttuurin näkökulmasta kolme paikkaa, mutta toisen näkökulmasta kymmenen.
Esimerkiksi Utsjoen länsipuolella on tunturialue, jonka nimi on pohjoissaameksi Báišduottar [yksikössä], mutta suomeksi Paistunturit [monikossa]. Suomalainen ymmärtää, että tunturi on yhtä kuin yksi vaaranlaki, ja Paistunturit sisältää useita korkeita vaaroja, siksi nimi on monikossa. Saamen kielen sana duottar tarkoittaa kuitenkin aluetta, jossa on ylävät maat ja tällaiseen kokonaisuuteen kuuluu luonnollisesti myös erillisiä vaaroja, siksi nimi on yksikössä.
KARTTA: Utsjoen Paistunturit eli Báišduottar. Lähde: Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.
Paikannimiä voi antaa tietenkin myös mielikuvituspaikoille, kuten vaikka kirjoissa esiintyville paikoille, mutta jätetään ne tällä kertaa käsittelyn ulkopuolelle. Niitä tutkii oma nimistöntutkimuksen suuntauksensa: kirjallisuusnimistöntutkimus. Jos kiinnostus heräsi, aiheeseen voi tutustua lukemalla esimerkiksi artikkelini Nils-Aslak Valkeapään runojen nimistöstä (ks. lähteet: Valtonen 2016).
Lyhyttä ilmaisuvoimaa
Jotta nimi olisi ja voisi toimia ekonomisena viittausvälineenä, sen pitää olla riittävän lyhyt. Tämän takia paikannimet ovat saamen kielissäkin useimmiten hyvin suppea ilmaisumuoto. Tyypillisimmillään paikannimi on yksi yhdyssana tai sanaliitto, jonka loppuosa eli perusosa on maastoa kuvaileva sana eli maastoappellatiivi ja alkuosa eli määriteosa edellistä tarkemmin kuvaileva sana. Perusosana voi maastoappellatiivin sijaan olla myös joku metaforisesti maastonkohdaksi ymmärrettävä nomini, kuten inarinsaamen kappeer 'lakki, hattu'.
Tyypillinen inarinsaamenkielinen paikannimi on esimerkiksi Hiävuš/jävri 'Hevos/järvi', jossa perusosa on maastoappellatiivi jävri 'järvi' ja määriteosa nominatiivimuotoinen substantiivi hiävuš 'hevonen'. Joskus nimet ovat yksiosaisia, kuten Kuátku 'Kannas'. Joskus niissä on useita sanoja eli nimielementtejä, kuten nimessä Jun-Ant /Tupesaijävri 'Jun-Antin Tupasijajärvi'. Tätä pidemmät nimet ovat melko harvinaisia, pisimmästä päästä on tämä kuusielementtinen koltansaamenkielinen Huättjääuraluutvuäjjnjääʹlm/jeäʹǧǧ 'Joutavajärvenlahdenpuronsuunjänkä'.
Mitan lisäksi paikannimillä on myös kieliopillisia rajoitteita eli ne eivät voi olla aivan minkälaisia tahansa. Yhtenä tärkeimmistä syistä on se, että kieliopilliset rajoitteet auttavat kielenkäyttäjiä tunnistamaan sanat nimiksi. Tavallisimmin saamen kielten paikannimien määriteosat ovat nominatiivi- tai genetiivimuotoisia substantiiveja, kuten edellä olleissa esimerkeissä, tai attribuuttimuotoisia adjektiiveja, kuten nimessä Kuhes/jävri ’Pitkäjärvi’.
Infiniittisistä verbimuodoista aktiomuodot määritteineen ovat myös melko tavallisia. Tällaisia nimiä ovat esimerkiksi Koldem/jävri ’Nuottaamisjärvi’, suomeksi Nuottamo/järvi. Aktiomuoto voi olla myös yhdessä substantiivin kanssa, kuten nimessä Kärbiskyeddim/jávrááh ’Veneenkantamisjärvet’, joka on lainattu suomeen hieman muokkautuneessa muodossa: Karppiskantama/järvet. Suomenkielisiin nimivarianteihin saamen kielten aktiomuodot on mukailtu suomen kielen nimeämismalleille vieraaseen, mutta Pohjois-Lapin suomenkielisissä paikannimissä yleiseen -mo/-mö tai -ma/-mä -päätteiseen muotoon. Sitä voidaankin useimmissa tapauksissa pitää nimen saamelaisen alkuperän merkkinä. Sen sijaan verbien taipuvat eli finiittimuodot eivät kuulu paikannimiin eli mahdoton olisi esimerkiksi *Juuvâm/juuhâ ’Juon/järvi’ (verbistä juuhâđ ’juoda’), samalla tavalla kuin suomessa.
KUVA: Kala-aitta Kolmosjärvellä Itä-Inarissa vuonna 1937. Kuvaaja tuntematon. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK925:98. Kuva on julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.
Myös numeraalit, erilaiset adverbimäiset paikanilmaukset ja jopa partikkelit ovat mahdollisia saamenkielisten nimien määriteosina, mutta ne ovat harvinaisia. Esimerkiksi: inarinsaamenkieliset Kulmlov/vääri ’Kolmenkymmenenvaara’, Čoođâ/vyeppee ’Läpi/vuopaja’, Tobebuš /Suohiseennâm ’Tuonnimmaisempi Tiheämaa’ ja koltansaamenkielinen Šarr/čuäʹlmm 'Lir/salmi' [lir, niin kuin veden ääntä matkittaessa]. Erityisesti inarinsaamen paikannimissä ovat tavallisia sijaintia ilmaisevat sanaliitot, jotka muodostuvat useimmiten postpositiosta määritteineen. Tällaisia ovat esimerkiksi Kyepisist/jáávráš ’Kuopassa(kuopan sisällä)/järvi’ ja Almedvuást/luohtâ ’Taivastavasten/lahti’.
Paikan ja sen nimen suhde
Nimistöntutkimuksen yleisen teorian mukaan nimettävällä paikalla ja sille annettavalla nimellä on aina ollut jonkinlainen todellinen suhde toisiinsa ja tästä johtuen nimet ovat aina annettaessa olleet sisällöltään ymmärrettäviä ilmauksia. Skierre/vađđa ’Vaivaiskoivulaakio’ on matala maankohouma, jossa kasvaa vaivaiskoivua ja Ohtpec/lássá ’Yksipetäjä/luoto’ on luoto, jossa kasvaa yksi petäjä. Näin on suurimmassa osassa tapauksia, mutta sellaiset harvinaiset paikannimet, kuten edellä mainittu koltansaamen Šarr/čuäʹlmm 'Lir/salmi' tai Inarista löytyvä suomenkielinen nimi Aa/kallio, pistävät kyllä tämän teoreettisen periaatteen melko kovalle koetukselle.
KUVA: Kaloja ja 7-kiloisen hauen pää kuivumassa Romman Jefremoffin luona Inarin Nellimissä vuonna 1955. Kuvaaja: Hilkka Vilppula. Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK520:115. Kuva on julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.
Kun ihminen on varsin mielikuvituksekas olento, saattaa paikan ja nimen suhde olla myös melko mutkikas ja vaikeasti pääteltävissä tai ainakin perusteltavissa. Esimerkiksi pohjoissaamenkielisen nimen Guolehis /Hávgajávri ’Kalaton Haukijärvi’ sisältämä merkityksen ristiriita on ymmärrettävissä analogisen nimenannon synnyttämäksi, kun huomataan, että vieressä on Hávga/jávri ’Haukijärvi’. Guolehis /Hávgajávri -nimi on siis annettu suhteessa viereiseen Hávga/jávri-nimeen sisältöä ajattelematta: oleellisempaa on ollut tuoda esille sen suhde (läheinen sijainti) tuohon toiseen järveen.
Erityisen vaikeaa on usein päätellä, miksi jossakin nimessä esiintyy kertomusperinteeseen kuuluvan hahmon nimitys, sillä näihin paikkoihin ei useinkaan liity tuosta hahmosta kertovaa perinnettä. Sama pätee toisin päin: monet näistä hahmoista kertovat tarinat sijoittuvat paikkoihin, joiden nimi on hyvin arkipäiväinen ja mielikuvitukseton. Paikannimen aiheen valinta ei siis aina korreloi paikkaan liittyvän kertomusperinteen kanssa. Tällöin voi olla kyse siitä, että paikannimi on niin vanha, ettei nykyinen nimenkäyttäjäyhteisö enää muista nimeen liittyvää tarinaa tai perinne on liitetty paikkaan, jolla on jo ollut käyttöön vakiintunut nimi. Toisaalta nimi on voitu antaa myös metaforisesti: joku paikka voi olla niin hankalasti liikuttava tai omituinen, ettei siellä viihdy kuin staalo. Tai jokin paikka on voinut saada nimeensä murhattua lasta tarkoittavan pohjoissaamen sanan eahpáraš siksi, että on haluttu muistuttaa yhteisön seksiin ja avioliittoon liittyvistä normeista. Inarinsaamen nimitystä čuđe ’tšuudi, vainolainen’ on voitu käyttää myös yleisemmin vieraan, varsinkin epätoivotun vieraan eufemismina.
KARTTA: Pohjois-Inarissa Juullâmjävrin länsirannalla olevan Čuđejuoŋâs(sai)njargân 'Tšuudinjuomus(paikka)niemi' lähellä kerrotaan Kotuksen Nimiarkistoon tallennetun muistitiedon mukaan kerran sumuisena talvipäivänä nähdyn tšuudin, joka oli kokemassa juomuksia. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät kuulu tyypillisiin vainolaistarinoihin, joiden juoni on hyvin kaavamainen. Voidaankin ajatella, että čuđe-nimistystä on käytetty kiertoilmauksena, jolla on tarkoitettu rajan väärälle puolelle eksynyttä Näätämön siidan kolttasaamelaista. Siidojen raja sijaitsi läheisen Ijjävrin (kartan itäreunalla) seudulla. Seudun inarinsaamelaiset ovat kalastaneet Juullâmjävriä tavallisesti kesäisin. Kartan lähde: Maanmittauslaitos, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.
Joskus nimenannon taustalta löytyy kulttuurinen selitys, joka vie satojen vuosien taakse. Tästä on loistava esimerkki pohjoisinarilainen paikannimi inarinsaameksi Joulupukkjuuvâš ja pohjoissaameksi Juovlabuhkeája, jonka nimenantokonteksti on tallentunut suullisena perinteenä Paadarin suvussa. Tästä kirjoita tarkemmin toisessa blogitekstissäni otsikolla: Nimen antaminen ja hirmuinen joulupukki.
Lähteet:
Kansalaisen karttapaikka. <https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/>
Kotimaisten kielten keskuksen Nimiarkiston kokoelmat. Inari.
Valtonen, Taarna 2016: ”Báiki báikki manjis” ”paikka paikan perään” – Paikannimet Käsivarren saamelaisessa kulttuurimaisemassa. – Tapio Nykänen & Leena Valkeapää (toim.), Kilpisjärven poliittinen luonto. Matkoja Käsivarren kulttuurimaisemassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1422, s. 41–80. Helsinki.
