Peuranpyytäjien nimiä

Peuranpyytäjien paikannimiä Inarissa

Inarinsaamelaiset elivät pitkään pyyntielinkeinoista, sillä karjatalous ja poronhoito nousivat merkittävään asemaan vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa peuranpyynnillä oli keskeinen merkitys elinkeinojen joukossa kalastuksen rinnalla. Tämä pyyntikansan perintö tulee hyvin esille myös Inarin paikannimissä.

Metsästys on ollut tärkeä osa inarinsaamelaisten elämää näihin päiviin asti, mutta peuranpyynnillä on ollut siinä oma erityinen sijansa. Viimeiset dokumentit siitä, miten peuroja pyydettiin Inarissa ovat 1800-luvun puolivälistä. Vielä 1840-luvulla peuranpyynnistä puhuminen oli Åbo Tidningar -lehden (1841, Nr. 46, s. 3) mukaan inarinsaamelaisille kaikkein mieluisin ajanviete: 

"Den fångst, hvarvid Lappen med hela sin själ hvilar, är vildrensjagt; man behöfver ej mer än väcka fråga derom, för att sätta honom i sitt element – –"

 ['Se metsästys, johon saamelainen koko sieluineen syventyy, on peuranpyynti; ei tarvitse kuin nostaa aihe esille saattaakseen hänet omimpaan elementtiinsä']

Inarin paikannimet, joissa on sana kodde, goddi tai peura. Lähde: Kansalaisen karttapaikka.

Kun katsoo esimerkiksi Kansalaisen karttapaikka -internetpalvelussa, missä Inarissa on paikannimiä, joissa esiintyy sana kodde, goddi tai peura, saa nähtäväkseen melko mielenkiintoisen kartan. Nimiä on paljon Ivalosta itään aina Nellimin seudulle asti sekä siellä täällä tunturialueilla, mutta ei lainkaan kunnan koillisosassa. Siellä on kuitenkin esimerkiksi sellaisia paikannimiä, joissa esiintyy sana kaareeh tai karekki~kirakka (< koltansaamen kââʹreǩ), joka on peurahirvaan nimitys, joten peurat ovat kyllä kuuluneet tuohonkin kunnan osaan.

Osa peura-nimistä voi viitata tietenkin merkkaamattomaan eli peurakorvaporoon. Ivalosta itään olevien nimien uskon kuitenkin viittaavaan enimmäkseen villeihin peuroihin, koska juuri Inarin kaakkoisosissa, Sodankylän rajan tuntumassa elivät historiallisten tietojen mukaan kunnan viimeiset peurat ja siellä niitä viimeksi pyydettiin, usein yhteistyössä rajanaapurisiidojen miesten kanssa.

Uurto-, moita- ja voununtapyynti

 

Viimeisinä peuranpyyntiaikoina, 1800-luvun puolivälissä peuroja pyydettiin kahdesti tai kolmesti vuodessa. Syksyisin, ennen rykimäaikaa tai sen alussa, alkoi metsärajalla harjoitettu uurtopyynti (ordostâllâm), jonka yhteydessä voitiin koota myös kesän vapaana laiduntaneita poroja. Kevättalvella, helmi–maaliskuussa oli puolestaan moitapyynti (myeiđi). Joskus peuroja pyydettiin vielä keväisinkin, vapun jälkeen, pälvisen ja paljaan maan aikaan. Sitä kutsuttiin voununnaksi (vuávnum). 

Pyydettäessä kuljettiin jalan tai hiihtäen muutaman miehen joukoissa seuduilla, joissa tiedettiin olevan peuroja ja etsittiin kunnes löydettiin. Peurojen jäljittämisessä käytettiin tavallisesti apuna koiraa. Kun peuroja löydettiin, niitä lähestyttiin vastatuuleen hiipien tai ryömien, jotta peurat eivät haistaisi ihmisiä ja pakenisi. Kun päästiin riittävän lähelle, eläimet ammuttiin.

Uurto-, moita- ja voununtapyynnin lisäksi oli ainakin vielä 1700-luvulla, joskus vielä 1800-luvun puolellakin, käytössä muitakin pyyntitapoja. Tavallisimpia olivat erilaiset pyyntiaidat ja -aitaukset, joita käytettiin yleensä syksyisin ja talvisin. Tällaisia olivat hangasaidat (äägis, piärtušm) ja pienoisvuomenet eli siutta-aitaukset (čivttâkärdi). Hankaat olivat pitkiä aitoja, jotka rakennettiin tasaisiin kangasmetsiin tai luonnollisiin kapeikkoihin, joita pitkin peurojen tiedettiin kulkevan. Vapaata kulkemista estävissä aidoissa oli aukkoja, joiden läpi peurat kulkivat ja tarttuivat niihin asetettuihin ansanuoriin.

Hankaat rakennettiin tavallisesti metsäseuduille, joilla oli puuta aidanrakennustarpeiksi. Aitaa varten kaadettiin eläviä puita ja keloja, mutta apuna käytettiin myös eläviä puita, kantoja ja tuulenkaatoja. Olen itsekin nähnyt hankaan jäänteet Itä-Inarissa Kondosiijävrin seudulla. Kun tuon järvennimen määriteosan Kondosâš taustana on koltansaamen sanan kåʹdd 'peura' vanhempi muoto *kond, niin siellä todellakin voi kokea tempautuvansa historian tapahtumiin.

  

Iskku Ovllá, Oula Näkkäläjärvi mittakaavana suurelle, 1,4 metriä syvälle peuranpyyntikuopalle Lemmenjoen Sotkajärven salmen tuntumassa vuonna 1955. Kuopan reunalla erottuva maatunut puu voi olla hankaan jäänne. Näkkäläjärvi oli 1950 ja -60-luvuilla mukana kartoittamassa Suomen Lapin pyyntikuoppia. Kuva: Hilkka Vilppula, Museovirasto,Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK520:161. Julkaistu CC BY 4.0-lisenssillä.

https://asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/jaa-paikka?lang=fi&share=customMarker&n=7627809.655917834&e=468153.92053286656&title=Sotkaj%C3%A4rven+salmen+pyyntikuoppakohde&desc=&zoom=10&layers=%5B%7B%22id%22%3A2%2C%22opacity%22%3A100%7D%5D

Edellisen kuvan pyyntikuopan sijaintipaikka kartalla löytyy tämän linkin takaa. Alueella on runsaasti pyyntikuoppia isoina pyyntijärjestelminä.

Vanhempina aikoina hankaan aukossa saattoi olla ansanyörin sijaan pyyntikuoppa, jonka pohjassa oli teräväkärkisiä seipäitä. Tällaisesta pyyntitavasta on melko luotettavaa muistitietoa 1800-luvun alusta, mutta niiden käyttäminen oli ilmeisesti loppunut jo paljon ennen tuota aikaa. Inarissa on runsaasti pyyntikuoppia, mutta vain pieni osan niistä on ollut käytössä historiallisena aikana. Peurat ovat nimittäin tykänneet liikkua samankaltaisilla seuduilla jo tuhansien vuosien ajan. Esimerkiksi Ruijassa on arkeologisissa tutkimuksissa havaittu, että monet pyyntikuopat ovat olleet käytössä jo ennen saamelaisten aikaa tai siihen aikaan, kun saamen kielen puhujat vasta alkoivat asuttaa Saamenmaata. Näin on melkoisella varmuudella Inarissakin, mutta kukaan ei ole tutkinut asiaa tarkemmin.

Hankaiden lisäksi Inarissa on pyydetty peuraa myös pienoisvuomenilla eli siutta-aitauksilla. Ne muistuttivat tunturialueiden pohjoissaamelaisten kilometrien pituisia vuomenia (vuopman), mutta olivat kooltaan paljon pienempiä. Siutta-aitaukseen on kuulunut varsinainen pyöreä aitaus sekä kaksi siitä lähtevää siula-aitaa, joiden avulla peurat on ohjattu aitaukseen. Siellä ne tapettiin keihästämällä tai nuolia ampumalla. Inarissa on muutamia pieniä kivisiä aitauksia, joista on ajateltu, että ne voivat olla siutta-aitausten jäänteitä, mutta tästä ei ole varmaa tietoa. Tällaisia pieniä aitauksia on nimittäin käytetty myös poroja lypsettäessä. Tavallisesti siula-aitaukset rakennettiin puusta, kuten hankaatkin.

Peuranpyynti paikannimien näkökulmasta

 

Inarin paikannimet, joissa on sana ordâ~ordo tai suomeksi uurto tai myeiđi, suomeksi moita sijaitsevat enimmäkseen Saariselän seudulla tai sen lähettyvillä. Se on odotustenmukaista, koska viimeiset tiedot peuranpyynnistä ovat juuri tuolta alueelta. Muilla tunturialueilla poronhoito oli tuolloin jo vallannut maat ja peurat kadonneet. Viimeiset peuratkin nähtiin Inarissa juuri Saariselällä, Sodankylän rajaseudulla 1900-luvun alkuvuosina.

Äägis-, piärtušm- ~ bearttoš- (myös suomen kieleen lainatuissa muodoissa, kuten perttus), čivt(tâ)- ~ čivtta- (suomeksi siutta-) ja hangas-nimiä löytyy Inarista kaikilta muilta alueilta paitsi Koillis-Inarista. Kyse on samasta alueesta, josta kodde-nimet puuttuvat, ja joka on ollut siihen aikaan kun peuroja vielä pyydettiin osa Näätämön kolttasiidaa. Sanojen puuttuminen alueen paikannimistä on hieman erikoista, koska kolttasaamelaisetkin ovat pyytäneet peuraa hankailla ja sanastokin on pääosin yhteistä. Syynä saattaa olla se, että alueella tuolloin käytössä olleet koltansaamenkieliset nimet ovat kadonneet tai muuntuneet myöhemmin toiseen muotoon, kuten karekki~kirakka-nimille on tapahtunut.

Yksi peuroihin liittyvä Inarin paikannimi on todella erikoinen, nimittäin Karibujärvi, koltansaameksi Karibujäuʹrr, joka sijaitsee 15 kilometriä Sevettijärvestä kaakkoon. Karibut ovat kyllä peuroja, mutta tätä nimitystä käytetään tavallisesti vain Amerikan peuroista, kun Euroopassa ja Aasiassa on peuroja ja poroja.

Kukaan ei oikein tunnu tuntevan nimen taustaa, mikä pistää nimistöntutkijan heti epäilemään, että on kyse vanhasta lainanimestä. Juuri tuolla alueella mieleen tulee, että olisi kyse vanhasta Näätämön siidan koltansaamenkielisestä nimestä. Tällöin karibu-sana voisi olla mukaelma sanasta Kõõribäll/-päll, joka puolestaan on perinteisen kolttasaamelaisen pallopelin nimi. Ehkä järven jäällä joskus pelattiin tuota peliä. Toinen mahdollisuus on, että nimen on antanut joku paikallinen humoristi.

Peurojen pyyntivälineet ja paikannimet

 

1800-luvulla peuroja ja muita eläimiä metsästettiin pyssyjen kanssa. Ne tulivat käyttöön hitaasti 1600-luvun mittaan. Esimerkiksi Nukkumajoen muinaisesta talvikylästä on löydetty pyöreitä lyijyluoteja tuolta ajalta. Ennen pyssyjä käytössä olivat jouset ja nuolet sekä keihäät. Jouset jäivät käytöstä 1700-luuvn mittaan, mutta joskus harvoin niitä käytettiin vielä 1800-luvun alussa. Jousia oli kahdenlaisia: tavallisia jousia ja jalkajousia. Nuoliakin oli kahdenlaisia: teräviä nuolia, joista käytettiin nimitystä pelbi, ja tylppiä nuolia eli vasamia, joiden nimitys oli puzzânjuolâ.

Pelbi-nuolten kärjet tehtiin aluksi luusta tai sarvesta ja ainakin tarinoissa jopa kuikan nokasta. Myöhemmin niitä tehtiin kuparista ja raudasta. Teräviä nuolia käytettiin isompien eläinten, kuten peurojen ampumiseen. Vasamat tehtiin puusta ja niillä ammuttiin pieniä turkiseläimiä. Tarkoituksena oli, että tylppä nuoli kumautti eläimen hengiltä tai ainakin tajuttomaksi eikä kallisarvoinen turkis reikiintynyt.

Kaksi pelbi-tyyppistä nuolenkärkeä, jotka on löydetty Nukkumajoen talvikyläkohteen Nukkumajoki 2:n kaivaustutkimuksissa. Vasemmanpuoleinen on rautaa ja oikeanpuoleinen piirtokoristeltua sarvea. Kuvat: Markku Haverinen 2013, Museovirasto, Arkeologian kuvakokoelma, Digikuvakokoelma, vasemmanpuoleinen AKDG3356:1, oikeanpuoleinen AKDG3360:1. Julkaistu CC BY 4.0-lisenssillä.

Erilaisten pyyntivälineiden nimityksiä on paikannimissä siellä täällä joka puolella Inaria, mutta ei Etelä-Inarissa. Siellä on puolestaan eniten suurten pyyntilaitteiden, kuten hangasten nimityksiä. Tämän voi tulkita siten, että suurin osa nimistä kuvastaa suunnilleen 1800-luvun alun tilannetta. Tuolloin peuroja oli vielä kunnan eteläosassa, mutta pohjoisosassa oli lähinnä poroja ja pyydettiin muita eläimiä, joita pyydettiin eri keinoilla. Mielenkiintoista on, että kaikki Inarin pisso- eli pyssy-sanan sisältävät paikannimet ovat Itä-Inarissa Nellimin pohjoispuolella.Yksi torrakka-nimi löytyy Nellimin eteläpuolelta. Tämä lienee kuitenkin sattumaa tai ainakin sitä on vaikea muutoin selittää.

Erittäin mielenkiintoista on, että Inarin ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1648 Stuorrâ Piälbáájävrin eli Ison Pielpajärven rannalle. Järven nimessä on muisto tuon ajan inarinsaamelaisten elämästä: pelbi-sanan diminutiivimuoto. Sana pelbi on muuttunut oudoksi jo pitkä aika sitten ja varmaan tästä syystä paikannimipesueessa on kahdenlaisia muotoja: piälbáá- ja piälppáá-. Toinen vaihtoehto on, että sanalla on ollut jo alun perin kaksi muotoa, joista toisessa on soinnillinen ja toisessa soinniton keskuskonsonantisto: pelbi já pelppi. Tällaista vaihtelua on joissain muissakin sanoissa.

Saaliin säilyttäminen

 

Kun saalista oli saatu, niin se piti saada vietyä kotiin tai sitten varastoida metsään. Paljaan maan aikaan pieni määrä lihaa voitiin kannattaa poroilla kotiin. Suuremmat määrät varastoitiin pyyntipaikan lähelle purnuun (puornâ) tai upotettiin veteen eli laanattiin (lanâdiđ). Purnu oli kesäisin rakkakivikkoon tai maahan kaivettu kuoppa, johon lihat ladottiin. Pohjalle ja päälle laitettiin tuohia, oksia tai varpuja, päällimmäiseksi suuria kiviä, jotteivät ahmat ja muut eläimet päässeet niillä herkuttelemaan. Talvisin purnu salvottiin hirsistä lumen päälle ja katettiin risuilla sekä kivillä.

Purnu Inarin Sallijärveltä vuodelta 1956. Kuva: Maija-Liisa Heikinmäki, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK524:3. Julkaistu CC BY 4.0-lisenssillä.

Laanattaessa lihat ensin kiedottiin tuoheen ja sitten upotettiin lähteen tai syvän kosken pohjaan. Niissä vesi pysyi lämpimälläkin säällä kylmänä ja hidasti lihan pilaantumista. Päälle ladottiin painavia kiviä, jotta lihat pysyivät paikoillaan. Laaniliha kesääntyi ja happani (lanâstuđ) usein ja siihen tuli matoja. Tuollaisen lihan maku oli kuitenkin muinaisten inarinsaamelaisten mielestä miellyttävää vaihtelua (vertaa ruotsalaisten hapansilakkaan!) ja madot saattoi aina polttaa pois tulessa ennen keittämistä.

Toisinaan rakennettiin metsään pientä aittaa muistuttava rakennus, joka seisoi korkean jalan varassa. Sellaista kutsuttiin niliaitaksi (njollâ). Nilin yksinkertaisempi versio oli lauttanen (láávtáš) jossa ei ollut seiniä, vain lava, jonka päälle lihat varastoitiin oksien ja tuohien alle. Myös taljat jätettiin metsään ja pingotettiin puihin kuivumaan. Kun tuli hyvä talvikeli, lihat vedätettiin kotiin ahkioissa (kesijâššâđ).

Monet Inarin lautta-sanan sisältävät nimet viittaavat lautan sijaan láávtáš-sanaan. Tässä kartassa on kaksi esimerkkiä Nellimin eteläpuolelta: Akalauttapää - Ákálávttááuáiváš ja Pietarlauttaoivi. Nimet ovat todennäköisesti olleet alunperin koltansaamenkielisiä: Ääkk Laautâ(ž)vuäivaž ʼIsoäidin Lauttaspää' tai Lauttasenpää ja Peâttra Laautâ(ž)vueiʹvv 'Pietarin Lauttaspää tai Lauttasenpää' ja paikoilla on ilmeisesti joskus muinoin ollut jonkun isoäidin ja jonkun Pietarin lauttaset. Lähde: Maanmittauslaitoksen Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.

Säilytykseen liittyviä sanoja on paikannimissä pitkin Inaria, mutta Itä-Inarissa niitä on paljon, kun taas lännessä vain siellä täällä harvakseltaan. Länsi- ja Pohjois-Inarissa, tunturialueilla, on paikannimiä, jossa on sana puornâ, buordna tai purnu. Etelä- ja Itä-Inarissa on niiden lisäksi sanoja lávttáš (lauttas-; lávttáš), njollâ (nili; njalla) ja laanâ (laana-~laani-). Tämä kertoo siitä, että puuttomassa tunturissa oli vaikeaa rakentaa lauttanen tai niliaitta. Merkittävä ero toisiin peuranpyyntisanoihin nähden on, että varastointirakenteisiin liittyviä sanoja on paljon myös vanhan Näätämön siidan alueella Koillis-Inarissa.

Jos Inarin vanha peuranpyynti kiinnostaa, siitä voi lukea lisää esimerkiksi teoksista T. I. Itkonen 1948: Suomen lappalaiset II, s. 5–68 sekä A. V. Koskimies ja T. I. Itkonen 1978: Inarinlappalaista kansantietoutta, s. 348–353,366–367,376–383.

Vuotso

Sodankylän Vuotson kylä vuonna 1930. Kuva: Erkki Mikkola, Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.

 

Terveisiä pohjanmiehiltä?

Maastoappellatiivi vuotso ~ vuáčču ~ vuâčč ~ vuohčču

Inarin paikannimissä esiintyy saamenkielinen maastoappellatiivi eli maastoa kuvaileva sana, jota vastaa suomen kielessä useimmiten sana vuotso. Sana merkitsee pitkänmallista vetistä suota, jossa on usein myös pieniä vesilämpäreitä. Vuotso-sanasta tekee erityisen mielenkiintoisen kaksi asiaa: se on vanha germaaninen eli muinaisilta skandinaaveilta saatu lainasana, mutta se ei esiinny läntisissä saamen kielissä eikä edes Norjan rannikolla, kuten useimmat germaaniset tai vanhat skandinaaviset lainat (Álgu: vuohčču). Mistä on kyse?

Aloitetaan tarkastelemalla sanan levikkiä, sillä maastoappellatiivien levikki heijastelee usein sen historiaa: siellä missä sanaa on eniten, sitä on käytetty eniten ja pisimpään. Lainasanojen osalta alkuperäinen kontaktialue on usein, joskaan ei aina, sanan tiheimmän levikin aluetta.

Vuotso-sana on tässä mielessä helppo, sillä sanan levikki eli esiintymisalue on Suomen Lapissa epätasainen: suurin osa vuotso-sanan sisältämistä paikannimistä sijaitsee melko pienellä alueella Itä-Lapissa, erityisesti Savukosken (70 nimeä Karttapaikassa) ja Sodankylän (34 nimeä Karttapaikassa) kuntien alueella. Sallan pohjoisreunalta löytyy 13 nimeä, Kittilästä viisi, Pelkosenniemeltä kolme sekä Kemijärveltä yksi. Suomenkielinen vuotso-appellatiivi esiintyy myös seitsemässä nimessä Inarissa ja suoraan saamesta mukaillussa muodossa vuotsu neljässä suomenkielisessä nimessä Enontekiöllä. (Karttapaikka.)

Pohjoissaamenkielinen variantti vuohčču löytyy Inarissa ja Utsjoella viidestä paikannimestä molemmissa. Lisäksi Sodankylässä on se tunnetuin Vuotso eli Vuohčču: kylä 4-tien varressa, Lokan tekoaltaan rantamilla. Enontekiöllä saamenkielinen sana ei esiinny paikannimissä lainkaan. Inarinsaamen vuáčču löytyy Inarista kahdeksasta paikannimestä. Koltansaamen vuâčč löytyy Inarin kartalta yhdestä paikasta, joskin väärin kirjoitettuna tai suomen kielestä mukaillussa muodossa vuõcc, mutta ainakin yhdestä toisesta vuâččusta on suullista tietoa Sevettijärven seudulta. Eli samaa tarkoittavia suomen ja saamen maastoappellatiivin sisältäviä paikannimiä on Inarin kunnassa yhteensä 21. (Karttapaikka; Facebook: Koltankieliset-ryhmä, Paavo Semenojan julkaisu 4.1.2018.)

Idempänä kolttain mailla sana on tunnettu ainakin Suonikylässä, mutta se ei ilmeisesti enää 1930-luvulla ole ollut aktiivisessa käytössä, vaan säilynyt ainoastaan joidenkin paikannimien osana. Sanan merkitys on kuitenkin tunnettu. Imandra-järven seudulta, kildininsaamen puhuma-alueelta on myös tallennettu maastoappellatiivi vuottš, jota T. I. Itkonen pitää mahdollisesti tähän sanapesueeseen kuuluvana. Norjan puolella ainoat tunnetut nimet ovat Kaarasjoen kylän pohjoispuolella sijaitsevan nimipesueen neljä nimeä. (T. I. Itkonen 1958: 774, 800, 1038, 1072; Nickul 1938: 31; Norgeskart.)

Ruotsin puolelta rajaa ei sanan saamelaisia vastineita löydy, mutta hauskaa lainatavaraa kyllä: Sorselen kunnasta löytyvät nimet Lill- ja Stor-Vuotsoträsket (Kartsök och ortnamn). Niiden vuotso-nimielementti lienee suomenkielisten uudisasukkaiden väännös uumajansaamen vatjo '3-vuotias porovaadin' sanasta, joka esiintyy läheisessä Vatjo/berget nimessä (Collinder 1964: 244; Schlachter 1958: 147). Toisin kuin usein luullaan, metsäsuomalaisia ei muuttanut 1500–1600-lukujen taitteessa vain Taalainmaalle ja Norjan Finneskogene-alueelle, vaan sinne tänne lähes koko Keski- ja Pohjois-Ruotsin alueelle (ks. esim. Lundström 2004). Metsäsuomalaisten kieli ja kulttuuri vain säilyi poikkeuksellisen pitkään edellä mainituilla syrjäseuduilla, joten sitä saatiin dokumentoitua, kun muualla suomalaislähtöinen väestö assimiloitui melko nopeasti.

Lisäksi siellä täällä muualla Suomessa, esimerkiksi 100 kilometriä Oulusta etelään Kärsämäen, Pyhäjärven ja Pihtiputaan muodostaman kolmion seudulta sekä Oulujärven etelärannalla, Kajaanista parikymmentä kilometriä lounaaseen, esiintyy pieni joukko vuotsa- ja vuotsi- sekä vuohto- ja vuotto-nimielementin (vrt. metso~mehto~metto) sisältäviä nimirykelmiä. (Karttapaikka.) Ne tai osa niistä voi palautua suomen murteiden kautta saamenkieliseen sanaan ainakin niissä tapauksissa, joissa nimetty paikka tai nimipesueen kantanimi liittyy suohon. Toisaalta esimerkiksi Savukoskella esiintyy rinnakkain sekä vuohto- (Karttapaikassa virheellisesti **vouhto-) että vuotso-nimielementtiä, mikä voisi viitata siihen, että ainakin osassa tapauksia on kyse eri alkuperää olevasta nimielementistä.

Sana löytyy myös karjalan kielestä. Ainakin lyydissä esiintyy maastoappellatiivi vuaž, joka tarkoittaa laajaa suota tai kosteikkoaluetta. Sana ei ole enää produktiivinen eli sitä ei käytetä uusia nimiä annettaessa, mutta se esiintyy vanhoissa nimissä, kuten esimerkiksi Laatokan ja Äänisen välissä sijaitsevalla Kotkatjärvellä (vrt. inarinsaamen kuátku 'kannas') pellon- tai laitumennimessä Vuadžu/peldo ~ Vuadži/peldo. (Kuzmin.) Lisäksi ainakin Laatokan pohjoispuolella on suonnimessä käytössä sana vuotsi, joka voi olla samaa kantaa (Karjalan kartat).

Vuotso-sanan levikki on siis kuin veteen heitetyn kiven jättämä jälki: kiven osumapaikassa renkaita on tiheässä ja mitä kauemmas tästä paikasta mennään, sitä harvemmassa renkaat ovat. Karttapaikan levikkikuvasta näkyy, miten tihein alue on juuri Vienanmeren Kantalahteen johtavien vesireittien, myöhempien keminsaamelaisten asuinalueiden, varrella. Uskonkin, että kiven osumapaikka eli lainakontaktialue liittyy Vienanmeren Kantalahden alueeseen. Valitettavasti Vienan Karjalan karjalankielistä paikannimistöä on tallennettu erittäin vähän, joten väliin jää kiusallinen valkoinen alue, joka odottaa jatkotutkimuksia. Vienanmereltä sana on voinut levitä myös lounaaseen ja etelään, nykyistä Kainuuta ja Karjalaa kohti, jotka ovat vielä tuolloin kuuluneet osaksi protosaamen murteista muodostunutta puhuma-aluetta. 

 

Germaaniset lainasanat lienee lainattu jo ajanlaskun alun tienoilla (esim. Heikkilä 2011), joten myöhemmiltä ajoilta tunnettu viikinkien idänkauppa tai Novgorodista johdettu turkiskauppa eivät sovi kulttuuriseksi kontekstiksi. Ei myöskään voida vielä puhua saamelaisista sellaisena etnisenä ryhmänä, jona se nykyisin tunnetaan, vaan kyse on muinaisista pyyntielinkeinoista eläneistä ryhmistä, jotka puhuivat jonkinlaista kantasaamea. Kyse lienee ollut pienten skandinaaviryhmien harjoittamasta, pohjoisten merialueiden kautta käydystä kaupasta, jota kuvastavat myös Norjan rannikon vanhat germaaniset ja skandinaaviset paikannimet.

Vuotso-nimielementin levikki Suomen Lapissa. Kartta: Kansalaisen karttapaikka.

Mutta mikä oli se kauppa-tavara, jota ei löytynyt pohjoisempaa, vaan se piti hakea aina Vienanmeren kautta sisämaahan kulkien, kuten sanan levikki näyttäisi viittaavan. Ekologisesti ajatellen jotain, joka liittyy havumetsävyöhykkeeseen. Patenttivastaus tähän on ollut vuosikaudet: metsäneläinten turkikset joita nousevan Rooman valtakunnan ylhäinen väki himoitsi etelän helteistä huolimatta. Vuotso-sana taas on saattanut liittyä kauppareittien varrella olleiden vedenjakajien suoalueisiin, joita pitkin veneet on vedetty vesistöstä toiseen siirryttäessä.

Lähteet:

Álgu-tietokanta. Saamelaiskielten etymologinen tietokanta. <kaino.kotus.fi/algu/>

Collinder, Björn 1964: Ordbok till Sveriges lapska ortnamn. Kungl. Ortnamnskommissionen, Uppsala.

Heikkilä, Mikko 2011: Huomioita kantasaamen ajoittamisesta ja paikantamisesta sekä germaanisia etymologioita saamelais-suomalaisille sanoille. – Virittäjä 1/2011 s. 68–74.

Itkonen, T. I. 1958: Koltan- ja kuolanlapin sanakirja I–II. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XV. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.

Kansalaisen karttapaikka -tietokanta. <asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/>

Karjalan kartat -verkkopalvelu. <www.karjalankartat.fi/>

Kartsök och ortnamn -tietokanta. <kso.etjanster.lantmateriet.se>

Кузьмин, Денис Викторович [рукопись / julkaisematon käsikirjoitus versio 7.2.2018]: Словарь топонимической лексики Карелии. Институт ЯЛИ КарНЦ РАН, Петрозаводк.

Lundström, Ulf 2004: Bönder och gårdar i Skellefteå socken 1539–1650. Kulturens frontlinjer. Skrifter från forskningsprogrammet Kulturgräns norr 3. Umeå universitet.

Мамонтова, Н. Н. – Ласюкова, С. П. (ред.) 2006: Родные сердцу имена. Сборник материалов республиканского конкурса по карельской топонимии. Карельский научный центр РАН, Петрозаводк.

Nickul, Karl 1934: Petsamon eteläosan koltankieliset paikannimet kartografiselta kannalta. Fennia 60: 1. Societas georaphica Fenniae, Helsinki.

Norgeskart-tietokanta. <norgeskart.no/>

Schlachter, Wolfgang 1958: Wörterbuch des Waldlappendialekts von Malå un Texte zur Ethnographie. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XIV. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.