Kirakka-nimet Inarissa, Lapissa yleensä ja vähän muuallakin
Kuvaajan mukaan liiallisen syksyisen rykimisen takia uupunut ajoporo keväällä 1955 Pulmankijärvellä. Huomaa karvattomaksi kulunut kaula. [Vähän ihmettyttää tämä ajoporon ja rykimisen yhdistelmä, sillä ajoporot ovat tavallisesti härkiä siis kuohittuja hirvaita! toim. huom.] Kuva: Jorma Heinonen, Museovirasto, Suomalais-ugrilainen kuvakokoelma SUK517:168. Käyttö CC BY 4.0-lisenssin perusteella.
Kirakka-nimielementti
taivutusmuotoineen löytyy Kansalaisen karttapaikka -haun mukaan reilusta 60
paikannimestä Pohjois-Suomesta, eteläisimmät Tornion leveysasteilta. Lisäksi
Ruotsin puoleisesta Tornionjokilaaksosta löytyy kahdeksan kirakka-nimielementin sisältää nimeä. Näistä seitsemän sijaitsee
suppealla alueella Pajalassa ja yksi Övertorneålla (Kartsök och ortnamn
-tietokanta). Norjasta vastaavaa nimielementtiä ei löydy (Norgeskart
-tietokanta). Vienan Karjalan tietoja minulla ei valitettavasti ole käytettävissäni. Inarin- tai koltansaamenkielisen sanan sisältäviä nimiä löytyy
Suomen Lapissa vain Inarista.
Kirakka-sana lienee
useimmissa näistä tapauksista lainattu jostakin saamen kielestä suomeen. Tätä
tulkintaa tukee se, ettei sanalle ole suomessa, meänkielessä tai niiden
murteissa vakiintunutta merkitystä. Sen sijaan koltansaamessa sana on kââʹreǩ ja inarinsaamessa kaareeh. Koltansaamen sana on saatu
talteen 1920–30-luvulla vain Suonikylässä. Sama sana esiintyy kuitenkin
paikannimissä koko koltansaamen puhuma-alueella sekä lisäksi ainakin Imandrajärven
seudulla kildininsaamen puhuma-alueella. (T. I. Itkonen 1958: I: 90; II: 844,
975.)
Sanan merkitys oli 1930-luvulla alkanut jo hämärtyä eikä
sana ollut enää aktiivisessa käytössä. Tähän viittaa sekin, että sille
annettiin Suonikylässä kaksi eri merkitystä: toisaalta sen sanottiin
tarkoittavan kevättalvista nulppoa eli sarvetonta peuraa, toisaalta
täysikasvuista eli porojen nimiloppua (6–7 vuotta vanhempi) vastaavan ikäistä
peurahirvasta. (T. I. Itkonen 1958: I: 90; II: 844.) Myös ensimmäisen
määritelmän mukaan kyse täytyy olla hirvaasta, sillä vaatimilla sarvet säilyvät
keväiseen vasontaan asti.
Inarinsaamessa sanan täsmällistä merkitystä ei ole saatu
tallennettua, mutta jonkinlaisen peuran nimityksestä on kyse. Kildininsaamenkielessä
sana yhdistyy ainakin hirvaaseen, sillä paikannimen venäjänkielinen, ilmeisesti
karjalankielen kautta lainattu, variantti sisältää sanan hirvas (venäläisittäin girvas)
Гирвacнoe
Oзеро /girvasnoje ozero/. Lisäksi Ánte Aikio
(2007: 180) on yhdistänyt samaan sanapesueeseen eteläsaamen sanan gïrrehke
'nelivuotias porohirvas (3–4 vuotta vanha)' (Bergsland – Magga 1993: 105–106).
T. I. Itkonen (1958: I: 93) rinnastaa kââʹreǩ-sanan koltansaamen porotermiin kârramčeäppat 'karrakaula, kaula josta karvat ovat keväällä jo
kuluneet'. Tälle sanalle on vastineet myös pohjois- ja inarinsaamessa.
Pohjoissaamen garrán tarkoittaa
kerokaulaa eli urosporoa, jonka kaulakarvat ovat katkeilleet rykimäajan
tappeluissa (Sammallahti 1989: 149). Knut Leemin (1768: 335) pohjoisimman
Finnmarkin rannikon kielestä kokoamasta sanakirjasta sana löytyy muodossa gareek sekä deminutiivissa garegatzh, jotka muistuttavat
huomattavan paljon inarin- ja koltansaamen sanoja.
Inarinsaamesta löytyy myös substantiivi karraam 'kerokaulainen hirvas, hirvas jonka kaulakarvat ovat
kuluneet lyhyiksi keväällä' ja verbi karreeđ 'katkeilla
poron kaulakarvoista, joko syksyllä rykimän seurauksena tai keväällä kulumisen
takia'. Inarinsaamen sanakirjan esimerkistä käy lisäksi ilmi, että tällaista
poroa on pidetty hyvänä teurasporona, koska niillä on kehossa usein runsaasti
rasvaa. (E. Itkonen 1986: 263.) Myös Samuli Aikio (2003: 101) yhdistää kirakka-sanan näihin inarin- ja
pohjoissaamen sanoihin.
Alunperin peuroihin liittyvän terminologian siirtyminen
porosanastoksi on yleistä ja selittänee sekä nämä että eteläsaamen poroihin
liittyvät merkitykset. Inarinsaamen kaareeh-sanan
kanssa samaan johdostyyppiin kuuluu muitakin peura- tai porosanoja, kuten tooleeh 'varhain kantava tai poikiva
vaadin' ja vaareeh 'urakka, urosporo
2. vuotenaan'. Samoin on asia koltansaamessa, kuten sanoissa spaaiʹliǩ 'pailakka, kuohittu opettamaton
urosporo' ja ååʹreǩ 'urakka, urosporo 2. vuotenaan'.
Kirakkojen esiintyminen Suomessa ja Ruotsissa
Kirakka-nimielementin sisältävien paikannimien levikki on Suomen
Lapissa itäpainotteinen. Länsireunalla, ja varsinkin Lapin lounaisimmassa
osassa, esiintymät ovat hajanaisempia ja nimet yksittäisiä, kun idässä ne muodostavat
nimipesueita. Nimipesueet viittaavat siihen, että nimielementti on ollut
pidemmän aikaa produktiivinen eli sanan merkitys on tunnettu ja sitä on
käytetty pidempään uusien nimien muodostamisessa.
Levikki tuntuisi viittaavan siihen, että sana on ollut
käytössä inarin- ja koltansaamen lisäksi jo kadonneessa keminsaamessa, jonka
viimeiset puhuma-alueet olivat Itä-Lapin syrjäseuduilla, nykyisen Venäjän rajan
tuntumassa. Ruotsin puolen nimet voivat viitata siihen, että sana oli käytössä
mahdollisesti myös jossain varhain kuolleessa Gällivaren metsäsaamelaisten
puhumassa kielessä tai sitten nimimalli on tullut idempää alueelle muuttaneiden
mukana.
Erikoinen on nykyisin Saloon kuuluvasta Perniöstä löytyvä
erillinen nimisikermä, ainoa Tornion eteläpuolella. Siihen kuuluu kylännimi Kirakka ja kylän mukaan nimetty järvi Kirakan/järvi sekä kylän ruotsinkielinen
nimivariantti Kirak tai Kirak/böle. Nimi esiintyy jo vuoden 1540
lähteessä muodossa Kirack/böle.
Linkin kautta pääsee katsomaan karttaa, jossa näkyvät Salon Perniössä sijaitseva kylä Kirakka ja sen mukaan nimetty Kirakanjärvi.
Linkin kautta pääsee katsomaan karttaa, jossa näkyvät Salon Perniössä sijaitseva kylä Kirakka ja sen mukaan nimetty Kirakanjärvi.
Tästä
nimipesueesta on esitetty kaksi tulkintaa. Ánte Aikio (2007: 180) yhdistää Kirakan/järvi-nimen edellä esiteltyyn kââʹreǩ ~ kaareeh ~
gïrrehke -sanapesueeseen
eli saamelaiseen peuranpyyntikulttuuriin. Toisaalta Lars Huldén (2001: 171)
yhdistää nimen katolisen ajan pyhimyksen nimeen Kyrillos, josta on käytetty erilaisia nativisoituja eli suomalaistettuja
variantteja, kuten Kiri ja Kirka. Kirakka-nimi olisi siis muodostettu tällaisesta kansanvariantista
lisäämällä siihen suomen kielen paikannimijohdin -kkA, jota edustaa ruotsiin lainatussa muodossa loppu-k.
Molemmat
selitykset ovat periaatteessa mahdollisia, sillä jo entuudestaan tiedetään,
että saamelaisperäisiä substraattinimiä löytyy eteläisintä Suomea myöten.
Tällöin nimeämisaika pitäisi kuitenkin asettaa rautakaudelle, ja mieluummin sen
alku- kuin loppupuolelle. Tällaiset vanhat nimet ovat tyypillisesti
luonnonpaikannimiä, mutta tässä on kyse selvästä asutusnimestä, edelleen
olemassa olevan kylän nimestä. Kirakan/järvi-luonnonpaikannimen
määriteosan genetiivi viittaa siihen, että järvi on nimetty kylän mukaan eikä
toisin päin. Monet etelärannikon kylännimet, sekä ruotsin- että suomenkieliset,
on muodostettu ensimmäisen asukkaan, yleensä kylän kantatalon perustajan nimen
mukaan. Tällaiset nimet ajoittuvat pääosin keskiajalle, erittäin harvoin jo
viikinkiajalle. (Raunamaa 2017: 75.)
Kartassa näkyy Sevettijärven koillispuolella sijaitseva Kirakkajärvi ja sen ympäristön Karekki-, Kaareeh- ja Karehâš-nimiä. Lähde: Maamittauslaito, Avoimien aineistojen tiedostopalvelu. Julkaistu CC BY 4.0 -lisenssillä.
Inarin Kirakat ja Karekit
Inarin-
ja koltansaamen kielten ensimmäisen tavun a:n
ja â:n vastaavuus suomen i:n kanssa vaikuttaisi liittyvän
varhaisiin lainasanoihin saamen ja (myöhäis)kantasuomen välillä tai sitten
Pohjois-Lapin kontekstissa tämän vanhan mallin mukaan muodostettuihin uudempiin
lainoihin. Tällainen äännevaihtelu on esimerkiksi paikannimiparissa Aanaar ~
Inari, joka
edustaa vanhaa lainakerrostumaa. Osaa tällaisista sanoista pidetään myös
kantasaamen ja kantasuomen yhteisinä, kuten pohjoissaamen albbas ~ ilves, mutta raja vanhan lainan ja
yhteistä perimää edustavan sanan välillä on usein vaikea todentaa, kun on kyse
sukukielistä.
Ánte
Aikion (2007: 167) mukaan kirakka-nimielementti,
kuten Ivalo ja Inari-nimetkin, on lainattu vasta melko hiljattain. Hän perustelee
näkemystään sillä, että Inarissa ei ollut pysyvää suomenkielistä asutusta ennen
1700-lukua. Itse olen sitä mieltä, että jo rautakaudella alkaneet karjalaisten
verotus- ja kauppamatkat ovat tuottaneet itämerensuomalaisia rinnakkaisnimiä jo
hyvän tovin ennen tuota aikaa. Lisäksi esimerkiksi nimi Inari tunnetaan jo varhaisimmista kirjallisista lähteistä
1500-luvulta.
Inarin nimistössä on myös havaittavissa, että kââʹreǩ ja kaareeh-sanoilla on kaksi eri-ikäistä lainavastinetta: vanhempi kirakka-nimielementti ja uudempi karekki-nimielementti. Näistä jälkimmäinen on selvästi nuori
mukaelma saamen kielen sanasta. Tästä kertovat eritoten samankaltaiset vokaalit
sekä ensimmäisessä että toisessa tavussa. Kaikki Inarin karekki-nimielementin sisältävät nimet sijaitsevat Vätsärin
erämaassa, kunnan pohjoiskoillisosassa, alueella, joka aikoinaan oli osa
muinaista Näätämön kolttasiidaa.
Kielten
puhuma-alueiden väliset erot tulevat myös hyvin esille Inarin kontekstissa.
Inarissa on 13 inarinsaamenkielistä kaareeh-nimielementin
sisältävää paikannimeä sekä kolme saman sanan deminutiivimuodon karehâš sisältävää nimeä. Ne sijaitsevat kolmessa keskittymässä,
joista yksi on Inarin kirkonkylän ja Ivalon puolessa välissä, toinen reilut 20
kilometriä Nellimin kylästä pohjoiseen ja kolmas 15 kilometriä Sevettijärvestä
koilliseen. Lisäksi Sevettijärven itäpuolella on yksi yksinäinen Kaareeh/selgi – Karekki/selkä.
Vanhan
Näätämön siidan aikaisesta koltansaamenkielisestä muodosta periytynevät kaksi Sevettijärven
lähellä sijaitsevaa koltansaamenkielistä nimeä Karek/jääuʹr – Karekki/järvet sekä Karikk/luubbâl – Karekki/lompolo~Karikki/lompolo. Koltansaamenkielisen
sanan unohtumista kuvastaa se seikka, että sanan kââʹreǩ äänneasu on yksinkertaistunut muotoon karek tai tulkittu väärin ilmeisesti suomen kielen karikko-sanaksi > karikk[o]. Sanan merkityksen
unohtamiseen liittyy myös se, että Sevettijärven pohjoispuolella sijaitsevan Karehâš/jävrin eli Kirakka/järven nimi on
lainattu toisen maailmansodan jälkeen koltansaameen suoraan suomesta muotoon Kirakka/jäuʹrr.
Inarin monikielisessä kontekstissa kiinnostava nimipesue on
Länsi-Inarissa, Lisman ja Kutturan puolessa välissä sijaitseva Gare- ~ Kari-nimipesue,
johon kuuluu suomen- ja pohjoissaamenkielisiä paikannimiä: Gare/sealgi – Kari/selkä, Pikku /Kariselkä, Alagare/savvon, Alakarin/vuoma
ja Alakarin/oja. Alueen
inarinsaamenkielinen nimistö on pääosin kadonnut 1800-luvun aikana, kun alue
ensin suomalaistui ja sittemmin alueelle muutti pohjoissaamelaisia lännestä ja
luoteesta.
On mahdollista, että kari
~
gare-nimielementtien takana on inarinsaamen kaareeh tai karehâš-sana.
Tätä tulkintaa tukee houkuttelevasti ympäristössä oleva runsas peuranpyyntiin
liittyvä nimistö: peura-, sarvi- ja lautta- (< lauttanen
'lihansäilytyslava') nimet. Koska alue on syvällä tunturimaassa, ei vesistöissä
esiintyvä kari ole uskottava
nimeämisaihe. Lisäksi Inarin molemmat Kirakka/järvet
on pohjoissaameen lainattu Garet/jávri-nimellä.
Näissä nimissä ensimmäisessä tavussa on sama tumma a eikä heleä á, kuten esimerkiksi henkilönnimessä Gáre, joka toisinaan lainautuu suomeen Kariksi, esimerkiksi paikannimessä Gáre Jon /Gárdája 'Kaarinan Jounin Ansaoja'
> Kari-Jounin /Kaarreoja.
On kuitenkin syytä muistaa, että Inarissa on toisaallakin
kuivalla maalla kari-nimiä, nimittäin
Karipää-nimipesue, mutta niiden
inarinsaamenkielinen vastine on Čievr/uáiváš
'Sora/pää[dem.]'. Tässä tapauksessa kari,
karikko lienee rinnastettu soraiseen, vedenalaiseen särkkään, joka on
veneilijän kannalta hyvin samankaltainen ongelmakohta kuin kari. Toinen mieleen
tuleva vaihtoehto on, että vaaran puuton laki paistaa metsämaan yllä kuin kari
järven selällä.
Lähteet:
Álgu-tietokanta. <kaino.kotus.fi/algu/>
Aikio, Ánte 2007: The Study of Saami
Substrate Toponyms in Finland. – Onomastica
Uralica 4, 159–197.
Aikio, Samuli 2003: Inarin ja
inarilaisten nimiä. – Veli-Pekka Lehtola, Inari – Aanaar. Inarin historia jääkaudesta nykypäivään s. 96–113. Inarin kunta.
Bergsland, Knut – Magga, Lajla
Mattsson 1993: Åarjelsaemien-daaroen
baakoegærja
– Sydsamisk-norsk ordbok. Iđut,
Indre Billefjord.
Huldén, Lars 2001: Finlandssvenska
bebyggelsenamn. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland
nr 635. Helsingfors.
Itkonen, Erkki 1986: Inarilappisches Wörterbuch I. Lexica Societatis Fenno-Ugricae XX,
1. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.
Itkonen, T. I. 1958: Koltan- ja kuolanlapin sanakirja I–II.
Lexica Societatis Fenno-Ugricae XV. Suomalais-ugrilainen seura, Helsinki.
Kansalaisen karttapaikka -tietokanta. <asiointi.maanmittauslaitos.fi/karttapaikka/>
Kartsök och ortnamn -tietokanta. <kso.etjanster.lantmateriet.se>
Leem, Knut 1768: Lexicon Lapponicum
Bipartitum. Pars Prima Lapponico - Danico -Latina. Seminarii
Lapponici Fridericiani, Nidrosiæ.
Mattus, Ilmari 2014: Anarâš päikkinoomah.
Anarâškielâ servi, Aanaar.
Nickul, Karl 1934: Petsamon etelä-osan koltankieliset
paikannimet kartografiselta kannalta. – Fennia
60: 1.
Norgeskart-tietokanta. <norgeskart.no/>
Raunamaa, Jaakko 2017: Finnish Medieval Village Names Based
on Anthroponyms in the Castle Province of Raseborg. – Terhi Ainiala – Janne
Saarikivi, Personal Name Systems in
Finnic and Beyond. Uralica Helsingiensia 12 s. 33–82. Finno-Ugrian Society,
Helsinki.
Sammallahti, Pekka 1989: Sámi-suoma sátnegirji –
Saamelais-suomalainen sanakirja. Jorgaleaddji, Ohcejohka.
Sammallahti, Pekka 2007: Inarinsaamen käänteissanakirja – Inari Saami
Reverse Dictionary. Publications of the Giellagas Institute vol. 6. Oulu.
Minua muistutettiin ystävällisesti tästä Suonikylässä syntyneen Vasko Moshnikoffin kertomasta vanhasta kolttatarinasta, jossa Laaʹrkaž eli Laurukainen, saamelainen sankari, käyttää kââ′riǩ-sanaa tšuudien eli vainolaisten peitenimenä, ettei pelästyttäisi vaimoaan. Huomaavainen sankari! Tässä alla itse tarina siinä muodossa kuin se on julkaistu Satu Mosnikoffin (nyk. Moshnikoff) toimittamassa kirjassa Maaddârääjji mainnâz (1992: 89). Olen iloinen ja kiitollinen, että olen saanut luvan liittää tekstin tähän.
VastaaPoistaVasko Moshnikoff:
LAA′RKAŽ DA KOUMM KÂÂ′RIǨ
Laa′rkaž lij aa′ǩǩines si′jdde vuâlggam se′rdded. Jo′tte jo′tte de ceälkk äkkses: "Koumm kââ′riǩ liâ mõõnnâm tä′st. Mõõn ton da kåvvaz rajškue′đ, mon vuâlǥam ǩiččâd." "Mõõk tu′st liâ kââ′rǩid?" "Kââ′riǩ liâ kââ′riǩ." Koumm čuu′đ liâ čuõiggâm, koumm oummu-i liâ leäm.
Teä vuõ′lji Laa′rkaž. Mõõni mõõni, toll puâll, kuâsttai. Čuu′đ tõ′st årra, vuäđstõlškue′tte. Laa′rkaž tõ′st kooll, čuu′đ ceä′lǩǩe tollsââ′jest: "Na jâđđa mij õlggâp Laa′rka vuei′v â′lnn kookkâd." A õhtt kollai: "Laa′rkaž hå′t leežž tue′ǩǩen tool, säi′ttsue′bbes paakkeežž."
Na Laa′rkaž pâi pirr tool â′te vaa′ʒʒi, ku vuäđđje. Pâi koummâz čõõđ tõn säi′ttsue′bbes caa′jji, jåårǥlââtt: "Jeä′ped tij Laa′rka vuei′v â′lnn kooǥǥ, leâš-a Laa′rkaž veâl kååkk tij vuei′v â′lnn. Tõzz tõk pa′cce.
Tässä vielä edellinen tarina vapaana suomennoksena.
VastaaPoistaVasko Moshnikoff:
LAURUKAINEN JA KOLME KIRAKKAA
Laurukainen oli vaimoineen lähtenyt siirtämään poroeloa. Kulkivat kulkivat, niin sanoo vaimolleen: "Kolme kirakkaa on mennyt tästä. Mene sinä ja ala pystyttää laavua, minä lähden katsomaan." "Mitkä ihmeen kirakat?" "Kirakka on kirakka." Kolme vainolaista on hiihtänyt, kolme ihmistähän on ollut.
Sitten lähti Laurukainen. Meni meni, tuli palaa, näkyy. Vainolaiset siinä oleskelevat, ovat käymässä nukkumaan. Laurukainen kuulee, kun vainolaiset sanovat tulilla: "No huomenna meidän pitää Laurukaisen pään päällä kukkua." Mutta yksi kuuli jotain: "Laurukainenko lienee tulen takana, keihässauvaansa kuumentanee."
No Laurukainenhan vain tulen ympäri käveli, kun panivat maate. Kolmikon vain keihässauvallaan seivästi, kääntää: "Ette te Laurukaisen pään päällä kuku, mutta Laurukainen vielä kukkuu teidän päänne päällä." Siihen ne jäivät.